Kruunun leivissä. 5 Marriott Road.Stratford.Lontoon postilla.

Crowne Plaza Blackfriars,London City.

Anno domini 2006-2007 Lontoo
-----------------------------------------------------


Muuttokuumeessa
---------------------------------------
Vuonna 2006 Jussi ja Geraldine olivat muuttaneet Forest Gaten numero 15 Shrewsbury Roadin osoitteesta Stratfordin keskustaan numero 5 Marriott Roadille.Jollain tavalla uuden kotikadun hotellimainen nimi aanaili  Jussin tulevaa työpaikkaa. Siiltä huolimatta kadunpätkällä ei seissyt seitsenkerroksista Marriottia,vaan rivi tiilisiä 60-luvulla valmistettuja "Council House'ja" eli Newhamin kunnan vuokraamia ja myymiä asuintaloja Jussi ja Geraldine joutuivat muuttamaan Shrewsbury Roadin yläkerran huoneestaan talon bangdaleshilaisen omistajan Husseinin alkaessa remontoimaan rapistuvaa taloa,mihin tämä saituudessaan ei ollut satsannut penniäkään vuokratuloista.

Petipunkki

Valitettavasti muuttava suomalaisfilippiiniläinen pari muutti laatikoissaan,huonekalussaan ja pakaaseissaan talon petipunkki-ja torakkavuokralaiset,jotka olivat piiloutuneet salamatkustajiksi puisiin syihin sekä petivaatteiden viikkauksiin.Talo oltiin myrkytetty,mutta siitä huolimatta tuholaisten muniin myrkky ei tehonnut ja vasta uudessa kodissaan ne alkoivat hautumaan homeenkosteassa filippiinarouva Erlindan (Linda) Marriott Roadin ruskeatiilisessä omistustalossa.
Shrewsbury Roadin talon brittimyrkyttäjä oli kertonut Jussille,että suuri maahanmuuttovirtaus Aasian manterellta oli tuonut mukanaan matkalaukuissa ja vaatteissa uudet viisumittomat ja laittomat salamatkustajat, tuhohyönteiset,joita ei oltu tavattu Brittein saarilla viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen.
Kaksi vuotta Jussi ja Geraldine raapivat nahkaansa petipunkkien puremista,kunnes pääsivät muuttamaan Erlindan rotanloukusta Custom Housen vammaistalon yksiöön,minkä Jussi kävi maalaamassa vitivalkoiseksi ennen muuttoa.
Muuttoa ennen he joutuivat asumaan parisen kuukautta rouvan työpaikan,Bethnal Greenin Bonner Roadin London Chest Hospitalin asuntolan eri huoneissa. Kaiken muuttotavaran eräs karibialaissyntyinen muuttomies valkoisella Ford Transit vanillään oli varastoinut varastokompleksin häkkiin kuukausimaksua vastaan.Näitä "Man and the Van"-muuttomiehiä löytyy tusinoittain Newham Recorder-paikallislehdestä.

Jussi oli hakenut Newhamin kaupungilta pyörätuolipotilaalle sopivaa asuntoa ja muutaman kuukauden odotuksen perästä kaupungin vuokraosastolta tarjottiin pohjakerrosasuntoa Anchor Trustin Lee Courtin Plaistow Boroughin rakennuksesta lähellä Balaam Roadia. Jussi kävi tarkastamassa asunnon,Lee Courtin tumman naismanagerin luvattua asunnon ensimmäisinä hänelle.
Jussi oli tarkastanut asunnon läpikohtaisesti. Se vaati täyden maalausremontin sekä sähköhellan,jääkaapin ja muut keittiökalusteet.Huonekalutkin piti ostaa jonkinlaisessa paketissa.Newhamin asuntotoimisto antoi hänelle puolen vuoden ostokortin Marylandin alennushuonekaluliikkeestä,mistä koko valikoitu paketti saatiin sopuhintaan.Man in the Van siirsi ne vuokravarastoon.
Sitten iski kapulat rattaisiin Newhamin vuokratoimiston cockneyrouvavirkailijan kerrottua,ettei asunto olekaan vapaana,koska eräälle afrikkalaiselle maahanmuuttajaperheelle oltiin varattu sama asunto ennen heitä. Jussi ja Gerry tuohtuivat täysin päätöksestä,mikä osoitti Newhamin kunnan Labour-johtoisesta monikulttuurisuusprioriteetistä,missä maahanmuuttajille ja vähemmistökansallisuuksille annetaan etusija asunnon saamisessa.Jussi suomalaisena ja EU-kansalaisena sekä Gerry filippiiniläisenä ammattisairaanhoitajana,joskin työkyvyttömyyseläkkeellä,katsottiin valkoiseksi majoriteettiperheeksi.Kummatkin olivat vielä virallisesti kirjattuina Home Officessa vakituisiksi Ison Britannian asukkaiksi.

Stanley Holloway Courtin piha
olohuoneesta nähtynä

Gerry lisäksi oltiin kirjattu puolisokeaksi ja liikuntakyvyttömäksi munuaisten vajaatoiminnan takia sekä dialyysipotilaaksi,jolloin  hänen oma "Action for Blind"-järjestönsä Aisha-sihteeri pani kirjallisen kyselyn Newhamin asuntovirastolle tempusta.Tietoon tuli lopulta jonkinlainen "pöydän alta käsittelylipsahdus",missä raha oli vaihtanut omistajaa asuntotoimistossa,joka perääntyi taakse kirjallisella myönnytyksellä,että tapauksessa oli käynyt harmillinen ammattivahinko..ja että kunta korvaa siitä lohdutusrahaa 75 puntaa.
Anchorilla oltiin jo valmiina antamaan heille uusi pohjakerrosasunto Custom Housen Stanley Holloway Courtin rakennuksesta.
Silti mm.sähköhellan osto jäi turhaksi,koska uudessa asunnossa sellanen oli jo vakiovarusteena.

Uusi Custom Housen Coolfin Roadin yksiö joskin erittäin avarana ja pyörätuolipotilaalle tarkoitettuna vaati Jussilta talomaalarina kolminkertaisen päällemaalauksen,koska entinen ja edesmennyt eläkeläisrouvahyyryläinen oli ketjupolttajana kellastuttanut seinät nikotiinin ruskeiksi.
Jopa kylpyhuone oli saanut nikotiinintahmean ja beessisen sävyn.

Marriott Roadin hometalon arkea
--------------------------------------------------------------------

Marriott Roadin hometalo.
Geraldine ja Jussin
 Norjasta vieraillut Mei-tytär.

Jussin ja Geraldinen muutettua Forest Gaten  Shrewsbury Roadilta Stratfordin Marriott Roadin taloon kaikki muuttokamat eivät mahtuneet talon sisään,vaan muuttomiehet purkivat tavarat tiilimuurin sisäiselle etupihalle.
Ensimmäisenä yönä kulmakunnan venäläiset,.liettualaiset ja latvialaiset varkaat pihistivät kasasta helpoimmin kannettavia saaliita,kunnes Jussi sai kannettua kamat takapihan varastoon.
Näin käy Stratfordissa,missä talon naapurikorttelissa sijaitsi poliisilaitos.
Jussi oli kerran nähnyt miten poliisilaitoksen edessä seisovasta puhelinkioskista keskellä kirkasta päivää yksi narkkari tyhjensi rautasahanterällä puhelimen kolikkolaatikon.
Poliiseille Jussi ei raaskinut ilmoittaa tavaroidensa varastamisesta eikä puhelinkipsan ryöstöstä,koska poliisit oilivat niskaansa asti täynnä lomakkeiden täyttämisestä kamarin panssarilasisen päivystyshuoneen sisällä.
--Pikkurikoksiin meillä ei ole aikaa!
Olisi ollut oletettu päivystävän konstaapelin vastaus.
--Kirjoittakaa tiedot tälle lomakkeelle ja me palataan asiaan kun aikaa on...

Polöiisilaitoksen sinilyhty

Stratfordin vanha kaupungintalo,
jonka
takana
 Tramwayllä sijaitsee
poliisiasema.

Talon omistaja ja vuokraemäntä Erlinda alias Linda oli filippiiniläinen eronnut rouva,joka kantoi ranskalaista passia poikatyttö-tyttärensä (Tomboy) Chrislinen kanssa..Oikeasti Linda asui erossa entisestä Manilan Bulacanissa asuvasta miehestään,koskei katolisessa kirkossa myönnetä eroa..Linda oli jättänyt miehensä ja lentänyt väärennetyin viisumein Pariisiin,missä tulli pisti rouvan turvasäilöön ja takaisin lennätettäväksi Manilaan.
Tuhansia filippiinoja on näin jäänyt kiinni manilalaisten puolirikollisten ja laittomien työnvälittäjien ansiosta.
Nämä agentit tarjoavat olemattomia työpaikkoja,väärennettyjä työviisumeja ja työsopimuksia isoa rahaa vastaan.
Linda sattui olemaan yksi uhreista,mutta hänen pelastajakseen tuli DeGaullen kentän terminaalissa mauritialainen ja Ranskan kansalainen Max,joka oli palvellut Ranskan Valtionrautateitä 30 vuotta.
Max sai lunastaa Lindan tullihäkistä lupaamalla mennä naimisiin filippinatteren kanssa.
Lyhyestä avioliitosta syntyi tummaihoinen ja kikkaratukkainen Charline-tytär.
Lontooseen pari muutti tyttärensä kanssa 1990-luvun lopulla Maxin päästyä eläkkeelle 50-vuotiaana Ranskan rautateiltä.
Linda pääsi töihin Lontoon Cityn Knightsbridgessä sijaitsevan loistohotellin huonepalvelijaksi ja myöhemmin yleni jopa siivousosaston superviisoriksi..Max turhautueena ei saanut mitään töitä puuttellisesta englanninkielen taidostaan ja matkusti Lontoon ja Pariisin väliä Metrotunnel-junalla asumalla enimmän aikansa pariisilaisessa asunnossaan.
Parille tulikin pian voimaan asumusero.
Linda oli yli viisikymppinen filippiinorouva,joka urakalla ryhtyi etsimään itselleen uutta elättäjää ja sivussa jopa romanssiakin.,mitä filippiinonaiset pitävät jonkinlaisena avioliiton perussiteenä miehen varakkuuden ohella. 
Jussin jo asetuttua taloon Linda-rouva toi hotellista kotiin arabivieraiden tarjoamia kakkuja,lahjoja ja jopa yhden Wii-pelikonsolin,ylistämällä.miten anteliaita arabiherrat olivat..
Jussi kyllä epäili,etteivät ne arabiherrat tarjoa lahjojaan ilman mitään vastapalvelua.
Lindalla sattui myös olemaan hotellissa yksi intialainen vakituinen vieras poikaystävänään,joka sattui myös olemaan korkeahko finanssipäällikkö yhdessä mumbailaisessa yrityksessä.
Joskus Lindan lennettyä lomille Manilaan,Max oltiin kutsuttu Pariisista lapsenlikaksi valvomaan Chrislineä, teini-ikäistä tytärtään,jonka päivittäiseen ruokavalioon kuului vain kolme "kanansiivet ranskalaisilla"- rovikkoa ja ilmainen cokispurkki Newham Lanen bengalilaisista "take-away hot and spicy chicken wings"-kanapaikoista,joidenka mainoskyltit patenttioikeuksia puolittain rikkoen muistuttivat KFC:n logoja (Kentucky Fried Chicken).
Chrisline ei näyttänyt ollenkaan filippiinatytöltä,vaan mauritialaiselta,osaamatta edes sanaakaan tagalogia,mutta aksentista paljastui eastendiläinen ja konsonantteja nielevä cockney.
Chrisline oli olemukseltaan ilmiselvä Tomboy,vaikka Linda yritti puolustella,että tytössä olisi hiven naisellisuuttakin.
Jussi oli toista mieltä,Chrislinen pukeutuessa harmaisiin lenkkiasuihin,huppareihin ja Nike-merkkilenkkareihin. Lisäksi tällä oli parisenkymmentä kappaletta erilogoista Trucker-lippistä,mitä pidettiin päässä lippa vinossa ohimolta.
Chrislinen makuuhuone oli kuin kaatopaikka,mitä Linda alamaisesti siivosi ja imuroi,tytön kieltäydyttyä mistään kotitöistä makaamalla alakerran olkkarin sohvalla katsomassa hiphopvideoita läppäri mahansa päällä..
Jos tytön sattui tapaamaan kadulla,ulkopuolinen uskoisi tämän olevan asultaan ja kävelyltään hupparipojan.
Lisäksi Chrislinen tyttökaverit olivat kaikki afrobrittejä,joista kaikki ihannoivat amerikkalaista "gangsta-kulttuuria"

Hoodie- eli hupparimuotia

 Kaikesta ylenpalttisesta siivoamisesta huolimatta Lindan talo haisi homeelta.Talo oli talvisin kostea Lindan säästäessä lämmityksestä käymällä paikallisessa ostarissa toppaamassa elektroniseen lämmitysavaimeen parisenkymmentä puntaa viikottain.Talossa oli kaasu-ja sähkölaitoksen asentama mittari,mihin ladattu avain pistettiin lämmityksen jatkumiseksi.
Mittari oli modenri versio vanhasta kolikkomittarista.
Talon takapihalle Linda osti korismaalitolpankin Chrislinen intouduttua koripallosta.
Viikon tyttö paukutteli koripalloa pussiin,kunnes kyllästyi.
Sitten yhtäkkiä taloon saapui pieni ruskea koiranpentu,josta puolen vuoden sisällä kasvoi vasikan kokoinen hurtta.
Koira oli iso bullmastiff,mikä lieassa riehuessaan söi takapihalta kaiken irtonaisen.Koiran hankinta oli eräs Chrislinen oikuista,koska gangstakulttuurissa piti omistaa joko ihmisiä raateleva pitbull taikka kävelijöitä kumoon kaatava bullmastiff peloitteluvälineenä..
Koiran syöttäminen ja paskan korjaus siirtyi Jussille,Chrislinen uskaltamatta edes lähestyä myöhemmin ulkovaraston kalterioven taakse vangittua koiraurosta.
Linda ei koskaan saanut koiraa minkäänlaiseen kuriin.
Jussi tottuneena koirankasvattajana (15 koiraa Manilassa 20 vuoden aikana) sai hurtan jotenkin tottelemaan Marriott Roadin suomalaisena koirakuiskaajana.Tällainen iso koira vaatisi ison maatilan eikä mitään 30 neliömetrin kokoista takapihaa liikkuakseen.

Bullmastiff

Rio Sevilla, Crowne Plazan liituraitafilippiino
---------------------------------------------------------------
Linda piti melko ahkerasti perhejuhlia.
Hänen poikansa perheineen asui Plaistow'ssa lähellä Canning Townia ja hänen siskonsa tytär oli naimisissa Rio Sevillan kanssa ja asuivat hieman kauempana Becktonissa A13 moottoritien lähellä.
Lindan aikuinen poika työskenteli jonkinlaisena tietokonefriikkinä jossain pankissa.
Jussin vaimo kutsuikin Lindan aikuispoikaa ja nelivuotiasta pojanpoikaa zombeiksi,jotka silmiään pyörittäen eivät osanneet vieraille lausua yhtään järkevää sanaa.
Lindan pojan vaimo taas oli erittäin sosiaalinen ja mielllyttävä.kuten monet filippiinonaiset ovat.
Lindan sisko oli ollut silloin kumppanina,kun sisarukset joutuivat Pariisissa tulliselliin.
Sisko kyllä palautettiin takaisin Manilaan.
Lindan siskon May-tytär oli muuttanut Manilasta Lontooseen naituaan brittipassia kantavan filippiinomanagerin Rio Sevillan.
Rio oli palvellut monessa lontoolaisessa hotellissa ja ylennyt Blackfriarsin Crowne Plaza-hotellissa ravintola- ja minibaarimanageriksi.
Filippiinoksi Rio oli jotensakin takakireä eikä sellainen lunki Juan dela Cruz-tyyppi,joka otti uuden päivän vastaan palmupuun alla ilman mitään huolia luottamalla siihen Bahala-jumalaansa.
Filippinothan aina lausuvat toistamiseen elämän pikkuesteille "Bahala na ba"!-lauseella,jota ranskalaiset kutsuisivat "laissez fair"- eli  "antaa mennä"-mentaliteetiksi.
Ilmeisesti Cityn hotellien kiihkeä elämänrytmi ja kasvava vastuu oli tehnyt Riosta tyypillisen vain omia etujaan katsovan citymanagerin.
Jussi tapasi Rion eräillä Linda-rouvan syntymäpäivillä.Marriott Roadin talon takapihalla,mihin filippiinomiesväki oli kokoontunut kaatamaan kurkkuunsa Jack Danielsia ja Stella Artoisea grillattujen kanakoipien kyytipoikana. 
Koko takapihan filippinomieskööri oli jonkinlainen poikkileikkaus Englannissa
asuvista ja työskentelevistä juandelacruzeista,filippiiniläisistä mattivirtasista.
Joukossa oli sairaalaportereita,jakeluautonkuljettajia,hotelliconciergeja,tarjoilijoita ja yksi liituraitamanageri.
Yksi Lindan lähisukulainen oli omalla ajallaan privaattitimpurina ja päivätöissä varastomiehenä.
Tätä kutsuttiin filippiinojen keskuudessa TNT:ksi (Tago na tago) eli laittomasti visiittiviisumin aikarajan ylittäneenä ja laittomasti maassa asuvana,joka ei voi poistua vapaasti maasta kuin tulliviranomaisten lähettämänä.
Samanlaisia tapauksia Englannissa on kymmeniätuhansia monista eri kansalaisuuksista eikä tullihallituksella ole käsitystäkään koko joukon suuruudesta.
Illanvieton kuluessa Linda esitteli Jussille Rio Sevillan,joka ei paljoakaan ollut osallistunut perusfilippiinojen machokeskusteluihin.
Aviossa olevilla filippiinomiehillähän on aina kaveripiirissä tapana keskustella seikkailuistaan naismaailmassa.
Takapihan machoilla vaimot olivat kotona Filippiineillä,usean asuessa uuden avovaimon kanssa Lontoossa.
Samoin Filippiineillä aviossa olevat sadat filippiinonaiset asuivat uuden avomiehensä kanssa Lontoossa.
Tämä ei ollut Jussille mikään uutinen,koska Riyadhissa hän tapasi monta samanlaista filippiinosusiparia.
Eräs vaimon tuttu, King Faisal-sairaalan hallinnossa palveleva virkailija, batangaslainen Tony Illustre oli Marleen-avovaimonsa kanssa Jussin ja Geraldinen alivuokralaisena heidän Riyadhin Sulemaniyahin kaupunginosan kolmiossa.
Kerran Manilan lomilla Tony oli kutsunut Jussin vaimoineen vierailulle tämän batangasilaisen pikkukaupungin taloonsa kuiskimalla Jussin ja Gerryn korvaan,ettei mainittaisi mitään tämän Riyadhin suhteesta.

Gerry ja Jussi  80-luvun lopulla
 riyadhilaisissa filippiinojuhlissa

Jussi vaimonsa kanssa eivät hiiskuneet sanaakan Tonyn silti kävellessä kuin tulisilla hiilillä pelossaan tulevansa kärytetyksi pelkästä käyttäytymisestään.
Pettäminen filippiinolaisessa,syvässä katolisessa uskossa ei ollut mikään tabu aivan kuin Manilassa ja Bankokissa vierailevilla arabiherroilla,jotka uskoivat Mabinin porttoloissa ja yökerhoissa käydessään,ettei Allahin valvova silmä seuraa näitä infidelien maailmassa.

Rio Sevilla noin tunnin haastattelun ja nelisen Stella-olutpurkin pohjalta tarjosi Jussille työpaikkaa Crowne Plaza-hotellin minibaarimiehenä ja pyysi ilmoittautumaan hänelle maanantaiaamuna hotellin reseptionissa.
Ensimmäisen kerran Jussilla tulisi olemaan filippiinoesimies,toisin kuin Saudissa,missä hän hoiti satojen filippinotyömiesten palkanmaksuista,lomista,lomarahoista ja yleensäkin näiden hyvinvoinnista asemamaassa 
Hänellä ei ollut vielä aavistustakaan,miten hänen hyvinvointinsa Crowne Plazassa tulisi muuttumaan pahoinvoinniksi filippiinoliituraitamanagerinsa alaisuudessa.
Rion takakireys ja osittainen ksenofobinen ja filippiinomiehille tyypillinen pakkohymyily olisivat jo varoitelleet häntä,mutta uuden vakituisen työpaikan saaminen peittosi kaikki epäilyn poikaset.
Tässäkin tapauksessa filippiinomafia ja tiivis sukuside pakotti Rionkin värväämään valkoisen eurooppalaisen alaisekseen,mistä tämä voisi kerskailla omassa filippiinomanageripiirissään.
Jussi oli näin saanut puolifilippiinona oman isäntänsä,kuten vuonna 1946 koko Filippiinien kansakunta itsenäistyttyään Amerikan vallasta oli valinnut itselleen omat kongressimiehensä ja senaattorinsa alistamaan itsensä.
Jussi on vielä tänä päivänä sitä mieltä,että Filippiinit olisivat olleet kehityksen kärjessä,jos olisivat pysyneet Yhdysvaltojen kansainyhteisön dominionina tai jopa Havaijin lailla osavaltiona ja heikon peson sijasta valuuttana olisi ollut dollari.
Mutta kansakunnan ylpeys itsenäisyydestä oli voittanut ja vaikka 50-60-luvuilla maata jopa kutsuttiin kaakkois-Aasian edistyksellisemmäksi valtioksi ,niin se putosi spiraalisyökyssä Marcosin vallan jälkeen korruptiosta ja poliittisesta vallankäytöstä kaakkois-Aasian sairaaksi mieheksi.
Ylpeys oli käynyt lankeamuksen edellä.
Guamissa ja Havaijilla harva alkuasukas oli valitellut kohtaloaan rikkaan Amerikan kansalaisena. 

 jatkuu...