Lisävarustelukiimaa.Vanhan roddarin muistelmia.

Jeans and Mercury
Juhart

Auto on ollut nuorisolle paljon muutakin kuin kuljetusväline. Se on ollut eräänlainen oman persoonallisuuden ja sielun peili  ja monessa tapauksessa juuri väkisin ylähuuleensä viiksentapaiset saaneelle nuorelle miehelle jopa jonkinlainen peniksen jatke.Jokaisella nuorella kundilla on aina ollut erittäin vahva himo tehdä autostaan jotain yksilöllistä,joka poikkeaisi täysin harmaasta liukunauhalta tulleesta vakioautosta.
Joskus konversiossa tai ehostuksessa (kustomoinnissa) ollaan onnistuttu ja joskus tulos paistaa mätäpäisenä kuin versova finni nenässä.
Ajat ja tavat ovat muuttuneet minun nuoruudestani.
Lisävarustemarkkinat eivät ole mitään uutta muotia.
Jo auton pioneeriajoista asti automobiileihin on tarjottu joko tehdasaksessoreina tai ulkopuolisten valmistajien tarjoamaa tarpeellista lisävarustetta sekä tarpeetonta blingikamaa.

20-luvun suunnannäyttölaite

1937 Chevroletin
 hyönteissuojaverkko

Tarpeellisiin lisävarusteisiin kuuluivat 20-30-luvulla katettuihin autoihin sellaiset vempeleet kuin lämmityslaite,tuulilasinpyyhkijät ja pissapojat,jotka monissa merkeissä eivät tulleet vakiovarusteina.
Melkein kaikissa vakiomalleissa niitä ei ollut vakiovarusteina.
20-luvulla jopa kromipuskurit kuuluivat ekstravarusteisiin lisähinnoin.
30-luvulla tarjottiin lisävarusteina myös autoradioita,jotka kojetaulun alla ja kardaanitunnelin päällä muistuttivat kooltaan kolhoja kotivastaanottimia.
20-luvulla jopa suunnanvalitsimia ei myöskään ollut vakiovarusteina ja joita joutui ostamaan ulkopuolisilta valmistajilta.
Tavallisesti kääntymissuuntaa näyettiin käsimerkeillä.
Blingikamaan taas kuuluivat jäähdyttimien kromatut hyönteisverkkosuojat,taidevaletut jäähdyttimen korkit sekä tuulilasin ikkunnankarmeihin asennettavat Spot Lightit eli hakuvalot.
50-luvulla roddauskulttuurin pioneerivuosina  Spot Lightit olivat suurta muotia jossain James Deanin Mercuryn tuulilasintolpissa alaskäsin taitettuina ja yleensä koskaan kytkemättöminä auton virtapiiriin.

1942 Huurteenpoistolasi

Jopa isäpappamme 40-50-luvuilla komistivat ja varustelivat kiesejään.
Osaa näistä keksinnöistä pidettiin turvavarusteina ja osaa täydellisenä humpuukina.
Pohjolan ankarissa talviolosuhteissa ja jopa Britanniassa sekä Ameriikassa autoihin tarjottiin tuulilasien kuskinpuolelle taka- ja sivuikkunoihin kumimuovisia huurteenpoistoräppänöitä,joidenka pienistä ruuduista ajomies sai kurkistelle tielle.En tiedä olivatko ne tehokkaita,mutta pikkukundina minua ihmetytti moiset opaalinsameat muovilituskat,joidenka sameilta sivuilta kuskien piti seurata liikennettä.1920-30-luvuilta maskien itikkaverkoista puheenollen 50-luvun  automies ei myöskään pitänyt kesäisin itikoista,jotka tekivät kamikatzeitsemurhia tuulilaseihin.

Itikka-aura

Niiden estämiseksi joku oli keksinyt plastiikkisen konepeiton päälle ja kromikeihään tilalle asennettavan hyönteisauran,jonka piti ohjata itikkavirtaa ajaessa tuulilasin ohi.Niiden myös kerrottiin ohjaavan lumituiskunkinpois näkökentästä.
Kokemus kyllä osoitti niiden olleen täysin tehottomia,mutta näyttivät todellakin kirkkaanvärisinä ja läpinäkyvinä komeilta.
Auton peräpäähänkin piti asentaa perässäkulkevien ihailtavaksi kromattuja pakoputkenjatkeita eli sekään ideanpoikanen ei ole mitään uutta.Kotikauppalani moni varakas automies piti sellaista kromista Leijonantassu-pakoputken jatketta yhtälaisella ylpeydellä kuin kullattua leijona-aiheista Suomen Autoklubin merkkiä jäähdyttäjän kromimaskissa.

Leijonantassu-pakoputkenjatke 1957 Chevroletiin

Nykyajan pakoputken
jatkeet

Nykynuorimies tykkää läskisimmistä renkaista ja leveimmistä vanteista,naurettavan isoreikäisistä pakoputkista ikään kuin ne oltaisiin lainattu naapuritalon vesiränniputkesta, erilaisista sinne tänne asennetuista spoilereista sekä tummennetuista ikkunoista.
Konepuolelle ei olla kylläkään koskettu,koska nykyautojen moottoreista on otettu jo tehtaalla tarpeeksi tehoa ulos korttelinvälisen varttimailin kiihdytyskokeen voittamiseksi.
Jos moottoriviritysten tarvetta olisi,niin silloin auto ajetaan läheiseen virityspajaan ja pyydetään ECU-kortin (Emission Control Unit) uudelleen ohjelmoimista rivakkaampaan menoon.

Omassa autoilunuoruudessani 1960-luvulla autotarvikekaupasta ei saatu mitään erikoisvanteita,pakoputkisysteemejä eikä muitakaan äänitehosteita. Lukiokaverini Mäkilän Kari oli jostain saanut ostettua isänsä Fiat 1500:n pakoputkenjatkeeksi oikean kromatun Abarthin tuplatorven,mikä pörhötti komeasti baritoonilla kuin ralliautossa.Lisävauhtia Fiat sai peräpeiliin liimatusta keltaisesta Abarthin skorpionitarrasta ja Karin muodinmukaisista autoilijan nahkasormikkaista.

1957 Salon Auto-Osan
 henkilökuntaa
ja tarvikehyllyjä

Paikallisista autotarvikekaupoista kylläkin sai ostaa Boschin,Marchallin,Hellan ja Cibien lisävaloja etupuskuriin.pultattavaksi,valkosivurengasmaaleja,etuselkänojiin pistettäviä irtoniskasuojia,karvaisia ja keinonahkaisia ratinsuojuksia. (Piti olla superrikas jos pystyi ostamaan oikeat nahkaiset ratinsuojat).

Mini Cooperin keulavalot

Ensimmäisiä lisävaloja olivat parilliset puskuriin asennettavat tuikut,mtkä todella näyttivät komeilta,kun yksi niistä oli hakuvalo ja toinen sumuvalo.Hakuvalon kirkkaan lasin keskellä oli sininen ns. Blue Dot lasipallo,jonkalaisia oli jo näkynyt sotaa edeltävien Amerikan Fordien pisaramallisissa takavaloissa.Valoparin asentaminen vaati oikeat tukevat jalustat,etteivät ne räpyttelisi heikosti asennettuina jonkin vanhan Anglian etupuskurissa kuin paikallishintin silmäniskut korttelin kaljabaarin sivupöydässä.Suurimpana vaarana niiden kanssa oli tulevan rallikuskin törmääminen toisen rallikuskikandidaatin peräpuskuriin.
Jotkut taas asensivat autojensa vakiolyhtyihin ranskalaiset sumuvalopolttimot

Teddykarvaistuin-
päälliset Kuplassa

Lisätilpehöörinä,jos varaa oli,sai hyllyltä ostettua kromatun ja avaimella lukittavan bensatankin korkin,liukkaat keinonahkaiset tai karvaiset istuinsuojat,kartanlukuvalon,pari lisämittaria pultattavaksi kojelaudan alle,kuten semmoiset,jotka kertovat veden lämmön ja sekä akun varauksen.
Autonhan piti silloin muistuttaa ralliautoa,jolloin lisätunnelmaa saatiin poistamalla pölykapselit ja maalaamalla spraypurkilla taikka pensselillä Horna-kiuasmaalilla vanteet hopeanharmaiksi.
Lisävauhdiksi kaupan hyllyltä sai mustavalkoruudullista ralliteippiä auton kylkiin,konepeltiin ja katon yli perälautaan asti liimattavaksi.Huoltoasematarrat vielä takasivuikkunoissa korostivat kovaa rallihenkeä.

Teddykarvainen
Romac-ratinpäällinen

1956 VW pyyheliinatanko-
puskurein

Kuplavolkkarin omistajat kustomoivat kärryjään juuri pölykapselien poistolla ja hopealla maalatuilla vanteilla.
Lisäprameiluksi iskettiin katolle iso hakuvalo ja jos liksaa riitti,niin kapeat kromipuskurit vaihdettiin komeiksi "pyyheliinatankopuskureiksi",joissa oli krominen ylätanko ja korkemmat kromikävyt.Konepuolelle ei paljoakaan koskettu ja bluffiksi raoteltiin takaluukkua auki,että kaverit luulivat sinne piilotetun oikean käärmepesäpakosarjan.Näin tekivät monet takamoottorisen Fiat 600:n omistajatkin Abarth-tarroin.

1976 Salora-ralli

Minimiehet kyllä kustomoivat enemmän kärryjään rallihenkisiksi suomalaisia Monte Carlo-rallin voittajakuskeja matkiakseen,jolloin etupuskurit lisävaloineen muistuttivat Manilan Jeepneyjen valomerta.Monet vielä kytkivät taitamattomuuttaan lisävalot suoraan akun napaan ilman sulakkeita,jolloin näille yllätyksenä tuli koko autolle täysi pimennys keskelle valomerta. Komeat kojetaulussa ulostököttävät katkaisinlisäviikset lisäksi äkkijarrutuksissa sattuivat ikävästi polviin. Silloin kukaan ei funtsinut turvallisuudesta eikä ergonomiasta auton sisustassa,vaikka lisäajonautintoa ja viihtyisyyttä saatiin teddykarvaisista istuinpäällisistä sekä itse vuoratuista ovipaneeleista,sisäkatosta.kojelaudasta ja hattuhyllystä.
Sellaiseen kustomointiin meni Palakaupasta ostettu teddykarvapaalillinen.Tunnelma ja viihtyisyys auton sisällä karvaisuudellaan vastasi melkein Muumilaaksossa käyntiä.
Ikävintä niissä teddykarvapäällisissä oli autosta ulos kiipeäminen,jolloin sormet saivat äkäisen staattisen sähköiskun peltiseen ovenkarmiin koskettaessa.

60-luvun Salora
Automatic
autoradio

Sisäviihtyvyyden lisäämiseksi kojetauluun asennettiin ULA-autoradio tai musta
Clarion C-kasettisoitin taikka sen alahyllylle kannettava autoradio-kasettisoitin,jonka voi lisäksi kantaa Juhannusaaattona leirinuotiolle ja keskiyöllä Sopu-telttaan soittamaan Procol Harumin Whiter Shade of Paleä ulkona metsänrajassa oksentavien tiibetiläisten kurkkuäänilaulajien soinnin peittämiseksi.
Yrjö oli juhannuksina yleisin kutsumanimi.

                                         1967 Procol Harum.Whiter Shade of Pale

Kotikaupunkini ensimmäinen näkemäni kustomoitu nuorisoauto oli Sarparannan poikien 1948-mallinen Austin 16,jota nykymaailmassa pidetään harvinaisena keräilyautona.Niitähän saatiin muutama kappale Suomeen aivan sodan jälkeen upouusina brittiautoina,joskin ne olivat lämmitettyjä sotaa edeltäviä malleja. 60-luvulla ne olivat jo kivikauden aikaisia suuria ja hitaita dinosauruksia.
Austin oltiin ristitty Mäystimeksi ja maalattu kirkkaanpunaiseksi.Takaikkunaakin oltiin suurennettu Austin A35-malliseksi leveydeltään ja etulokasuojaan asennettuun autoradioantenniin oltiin pantu liehumaan oravanhäntä.
Mäystin eli yhden kesän päätymällä Eklundin romuttamoon koneen leikattua kiinni.
Silloin ns. kesäautoiksi sai Snellmannilla eli viisikymppisellä muodista pois tipahtaneita 50-luvun erikoismalleja.

Japanilainen poliisiautolelu

Antennit muutenkin tulivat muotiin autoradioiden ja c-kasettisoittimien myötä.Antenneja asenneltiin,vaikkei autossa ollut minkäänlaista soitinta..vaan ihan näön vuoksi.Niitä sai kaupasta piiskamallisina,jotka joko heiluivat etulokasuojassa kuin lasikuituongenvavat kesämökin rannassa tai sitten niiden päät oltiin klipsattu kiinni auton vesiräystäskouruun.Monet katuivat komeiden antenniensa ostoa,kun joku kateellinen oli katkaissut ohimennessään sen virvelivavan kahtia.
Ilmeisesti antenniprameilun syynä oli pieni peloittelu muille,että autossa oli poliisiradio tai sitten jäänne 50-luvun leluttomasta lapsuudesta,jolloin joululahjaksi ei saatu kaukosäädöllä ujeltavajaa japanilaista poliisiautolellua.

1967 Porilaisia
raggareita
Juhart

1960-luvulla jenkkiautoharrastelu kulki vielä lapsentossuissaan.
Raggarikulttuuria oltiin kyllä matkittu jo ruotsalaisilta 50-luvun lopulta,kun vanhoja 50-luvun alun jenkkitakseja sai ostettua halvalla nurkka-autoiksi. Raggarikulttuurrin ei niinkään kuulunut autojen ehostelu,vaan enemmänkin kortteliajo nykyimittapuun Rat Look-pelein.Autoja ei oltu meikattu ruosteisiksi ja kuluneiksi,koska niitä oltiin oikeasti käyttökulutettu satojatuhansia kilometrejä ammattiajossa.
Kotiaupunkini liikenteessä näkyi vielä pari 50-lukuista ja hyväkuntoista vakiojenkkiautoa,kuten Ahon Sementtituotteen sementinharmaa 1952 Ford Customline ja Hiitolan Joukon syvänvihreä 1950 Ford Custom,joka näytti kiiltävänä kuin eilen myymälästä ostettuna.
Asuin silloin todellisessa Ford Countryssa,koska 50-luvulla melkein kaikki kauppalan taksit olivat Fordeja.

Juhart

Juhart

Vasta 60-luvulla jenkit hävisivät pirssitolpilta uusien diesel-Mersujen täytettyä taksijonot eikä tuoreessa kaupungissa ollut jäljellä kuin kaksi melko tuoretta detroitilaista; Liesitehdas Leinon 1960 Ford Courier ja Salon Neulomon Kivimäkien 1961 Ford Courier.,jotka tulivat Ford-mallisarjan halvimmasta päästä.
Niitä ei tarvinnut ehostella lainkaan autojen oman kromikylläisyytensä puolesta.
Nämä Fordit oltiin luokiteltu piilofarmareiksi,jollaisia löytyi kaupungissa runsaalla mitalla eurooppalaisissa automerkeissä.
Europiilofarmarit olivat yleensä niitä peruspakettimalleista sivuikkunoilla muokattuja  malleja,jotka eivät prameilleet kromiheepeleillä.Ikkunatkin olivat kumitiivisteisiä ja pölykapselit pieniä pillerimallisia kissankuppeja..
Näiden omistajiin iski eräänlainen ehostamiskuume,jotta autot näyttäisivät jollain keinoin kalleimmilta farmarimalliserkuiltaan ja pelastajiksi tulivat kaupungin autotarvikeliikkeet sekä huoltoasemat,jotka myivät kaikenlaista turhuuden markkinoiden lisävarustekrääsää.

Buickin valesierainsarja

Ehostamaton lounaissuomalainen
1959 Opel Delivery
jälkiasennusikkunoin 

Opel Deliveryt ja Ford Taunus 17M Turnierit melko pian alkoivat muistuttaa kaukaa katsomalla rikkaampia serkkujaan,mutta monella omistajalla taiteellinen käsi oli muokannut ne huoltoasemamyymälöiden kromikrääsämannekiineiksi.
Monet niistä saivat ensiksi valkoisen katon kontrastiksi laivaston siniharmaalle alaosalle.Lisäprameiluksi asennettiin vielä alumiinirunkoinen kattoteline mahdollisen seuraavan Juhannuksen campingreissulle Hangon Silversandiin.
Vanteisiin ilmestyivät verkkomalliset snobikoristerinkulat pillerikapselien ympärille. Lisäksi kumpaankin etulokasuojaan ruuvattiin autotarvikekaupasta hankittua 3 kappaletta pyöreätä kromista Buickin valesierainrinkulaa,joita oli nähnyt komistamassa monen 50-lukuisen Ford Consulin ja Zephyrin etulikasiipiä.
Opelit,kuten Englannin sekä Saksan Fordithan olivat muodoiltaan eurooppalaisia pikkujenkkejä.

1957 Studebaker Hawk

50-luvun puolivälissä Ameriikan maassa autojen saatua peräänsä pyrstöt autotarvikevalmistajat tarjosivat vanhoihin vuosikymmenen alun malleihin pultattavia siipiä.Studebaker pisti niitä lasikuituisina myös Hawk-sarjan coupeisiin vuosikymmemen lopulla.Studebaker konkurssikypsän Packardin ostettuaan päätyi rahanpuutteessa näin halvempaan ratkaisuun siipimuotivillityksessä kalliiden korimuottiinvestointien sijasta.
Poikkeavasti 60-luvulla eräs naapurissamme asuva autoasentaja oli kaasuhitsipillillä leikannut omasta1960-mallisesta Dodge Pioneerista takasiivet pois,koska jenkkiautojen peräevät olivat poistuneet muodista.

MoParin Dodgen
tuplailmanottoaukot

Kuten Studebaker-kuvasta näkyy 50-luvulla oli suurta muotia autovalmistajilla koristella mallejaan kromisilla valeilmanottoaukoilla konepellin keskellä.Buick oli ollut uranuurtajana valeilmanottoaukoissa jo vuosikymmenen alussa lokasuojiin asennetuilla sieraimilla,joita oli 3 kappaletta Super-perusmalleissa ja 4 kalliimmissa Roadmastereissa sekä Centuryissä. Näitä vale-Scoopeja näkyi kromisina monen merkin keuloilla ja kyljissä.
60-luvulla näitä ilmestyi ihan aitoinakin muskeliautojen konepeitoille ja nuoret kustomoijat asentelivat jopa eurooppalaisten pikkuautojensa kuonoille ihan vain näön vuoksi. Kotitaloutavarakaupat myivät silloin varmaan aika hyvin muovisia rikkalapioita.


jatkuu...