Suntio Lars Klenberg nuokuskeli sielunpaimenkoiranuntaan saarnaspöntön rappujen viereisellä tuolillaan kirkkoherra Grafbäckin saarnan aikana.
Sununtaiaamu oli ollut kiireistä hänen jo noustua aamukuudelta pärräämään Solifer-mopedillaan kirkonmäkeen Mököistenmäeltä. Ensitöikseen hänen piti havuttaa leskirouva Alina Aallon hautakaivannon reunat.
Hautausmaan haravoitsijat olivat taasen kerran jättäneet haravoimatta yhden kirkkomaan hiekkakäytävän lauantaina sankarihaudoilla,jolloin suntio oli heittänyt takkinsa ruumishuoneen viereiselle puistonpenkille ja käynyt raapimassa kaluvajasta ottamallaan lehtiharavalla sen puhtaaksi.Hän oli jäänyt ihailemaan haravan piikkien jättämiä symmetrisiä jälkiä,jotka muistuttivat aalloillaan hänen haukottelevan villakoiransa kitalakea.Hänestä Luoja oli luomisessaankin ollut symmetrinen koiran kitalaenkin suunnittelussa.
Pian kyllä tuonkin haravoidun käytävän symmetrisyys pilaantuisi hautausväen korkokengistä ja patenttinahkakenkien kumikoroista pieniksi pommikraatereiksi..
Kello kahdeksalta Klenberg oli paidanselkä hiessä istuutunut penkille polttamaan kovasta askista Klubi seiskan pillitupakan.
Maaliskuinen kevätilma tuntui lämpimältä paitahihaisillaankin ruumishuoneen suojassa,vaikka pieni tuulenpuuska pani käsivarret kananlihalle,suntion pelätessä saavansa kevätflunssan ellei panisi takkiaan niskaansa.
Klenberg katseli ylös kirkkomäen päälle,mistä näkyi vilaus vesitornin betonikannen putkikaidetta.
Melkein kaksikymmentä vuotta aikaisemmin hän oli istunut tammikuisessa pakkasessa lammasturkki niskassaan vesitornin kannella Madsen-ilmatorjuntakonekiväärin takana karvahanskat liipasimella venäläisten Su-pommikoneiden ilmestyessä näkkileipätehtaan takaa kirkonmäen taivaalle munimaan kuollettavia palopommeja kauppalaan.
Suurempaa tuhoa ne iivanapommikoneet eivät sinä päivänä osanneet tehdäkään,vaan olivat kaartaneet takaisin tulosuuntaan Viroon päin Klenbergin ruiskittua taivaalle it-konekiväärillään sarjoja.
Yksi suutaripommi oli pudonnut Pyhän Annan kappelin grantiittiseinän ja Einari ja Alma Laakson hautakiven väliselle nurmelle.Vain pommin siipipäätä näkyi multamaasta.Pommikoneesta oltiin ammuttu konekiväärillä kirkontornin katon läpi ,ilmavavontalottien heitettyä maihin kellotornin lankkulattialle säikäyksissään.
Lotat olivat pöllähtäneet kellotornista alas kalpeina kirkon etuoven rappusille kädet läpättävien rinnustensa päällä haukkaamaan henkeään.
Suntio mietteissään pani haravansa kaluvajan seinää vasten havaittuaan,että oli aika suunnata kirkon sakarstiin valmistamaan ehtoolliskalkkia.Klubi-pillitupakka oli hänen huulissaan sammunut mustaksi huomiomerkiksi.
Klenberg heitti sen ruumishuoneen graniittikiviseinän kulmalla seisovaan roska-astiaan.
Vielä kirkon pääoven rappusilla hän jäi hetkeksi vetämään keuhkoihinsa kevätilmaa,kunnes kuuli kunnantalon kulmalta räpättävän auton äänen kaiuntaa mansardikattoisen kunnantalon lautaseiniltä.
Kanttori Koppisen harmaa ja perästään siniharmaata savua päästävä Wartburg-auto oli ajamassa mäkeen kirkon paikoitusalueelle.
Klenberg samalla hävisi pääovesta sisään toimiinsa. Suntion järjestellessä saarnapöntön rappusten juuressa peltisiä ja mustaksi maalattuja virsien sekä säkeitten numeroita virsitaulun nauloihin numerojärjestykseen edellissunnuntain jumalanpalveluksesta,kun keskilaivan punotulta matolta kuului kanttorin kenkien nahkapohjien narinaa.
Selkänsä takaa suntio kuuli kanttorin narisevan äänen lausuvan:
--No..mitässe Kleenperi tällaisena kauniina kevätaamuna...muuten sinun tupeeskin on pikkasen kallellaan!?
Samalla kanttori oli leiskauttanut mustan nuottisalkkunsa kirkonpenkille,kirkkoholvin kaiun vastatessa kymmenin leiskauksin,kuin sirkustirehtöörin mikrofonin aukaisussa.Kanttoria kutsuttiin virkapiireissä myös musiikkititehtööriksi ja director cantukseksi.Urkurin nimeä ei saanut julkisesti lausua.
Klenberg niska punaisena korjasi tupeetaan keskemmälle otsaa,jolloin kanttori kaivoi laukustaan nuottipaperista repäistyn lapun sunnuntain virsinumeroista sekä jumalanpalveluksen jälkeisen ruumiinsiunauksen virsistä.Hän ei koskaan pitänyt kaljuuntumisensa huomautuksista,vaan käveli paikalta virsilappu kädessään suoraan sakarstiin järjestelemään ehtoolliskalkkia siniverkaiselle pöydälle.
Lars oli hävennyt varhaista kaljuuntumistaan jo kolmekymppisenä,otsalohkon levitessä leskenloviksi ja takatukankin kaikotessa kalotilta kuin kuperalle maitokaupan kakluunalaattalattialle mittakannusta kaatunut piimädesi.
Hänestä kanttori vitsaili liikaa herkistä asioista..ja jollei oltaisi yhdessä näitä kirkonpalvelijoilta,niin jollain toisella työmaalla vitsailija olisi saanut lausumisesta turpaansa.
Lars oli pienikokoinen,mutta kiivaskin mies tarpeen tullen,osaamalla kuitenkin pitää mielen kuohuntansa mahassaan viilipytyn viileänä.Sellainen kaiken sisällään pitäminen oli myös pannut hänet menemään tohtori Kärjen vastaanotolle,jossa lääkäri oli vain kehaissut kunnon pierauksen päästävän paineita kattilasta ja kirjoittanut samalla hänelle kalkkimaitoreseptin.Kuulema ne vatsahapot sillä poistuu kehosta pienellä murinalla..
Suntio nytkin närästystä tuntiessaan piilotti itsensä messukasukkakaapin oven taakse kaataakseen kurkkuunsa hapanimelää kalkkimaitoa pienestä ruskealasisesta pullosta,minkä reseptikin oli taitettu etikettiin oikein viikkauksin hännäksi.
Kanttori oli kurkannut sakarstin ovesta sisään ja nähtyään suntion päälaen paistavan kasukkakaapin takaa lausunut:
--Ei kai se Kleenperi vain naukkaile napseja kirkkoviinipotusta!?
Suntio hampaissaan narskuvasta kalkkimaidosta köhähteli takaisin:
Mitäs perk....kalkkimaitto tää vaan o..mun närästykse!
Kanttori irvaili lisää:
--No..minä kun luulin sitä ihan Kahlua-likööriksi..no en minä muille kerro,kun nuottilaukussanikin on latuskapullossa monopolia hädän tullen läppävikaani..enkä puhu urkupillien venttiililäpistä...on syntymävika.
Lars vastasi takaisin nyt kasvot tulipunaisena ,irvistellen kalkkimaidon kitkeryydestä:
--Kirkkoherra se kuule ain piirttä tarkkan miähen kosmoskynäl joka ehtollist enne kirkkoviinipotust viivan etikettiin kaarettuas sitä hoppiasse ehtoollisiviinimaljaan,ettei vain joku toine nuaremp pappi olsis hörpänny huikan saarnaspönttökauhusas..kuulema näiskin on joskus käyny..
--Sit se kirkkoviiniki on aika pliisuu Marlinin marjaviint..eik sellane ol mun makkuun..ja seurakuntalaisekkin kyl maistava kielelläs ,jos sitä oltas kraanaverel blantattu..kun öylätti ol juuttunu kitalakkeen.
Kanttori kuunneltuaan vastasi:
--Jaa--suntio taitaa tietää ne viiniasiat paremmin kuin minä..ja se mainintani siitä konjakkitaskumatistanikin oli vain pilaa...ei vaan!...minun pitää tästä kiivetä urkulehterille harjoittelemaan ja polkemaan siunausta varten Bachin Matteus-passiota!
Klenberg harjasi messukasukat,panemalla ne valmiiksi roikkumaan kaapinoveen hengareihin kirkkoherralle ja liturgiaa avustavalle nuoremmalle pastorille.Hän järjesti hopeiselle vadille hopeakannuun kaadetun ehtoollisviinin,merkkaamalla viinipulloon kirkkoherran käskystä kosmoskynällä viivan etikettiin viinin pinnasta.Kirkkoviinikarhavin hän peitti valkoisella ristikuvioisella silkkiliinalla,järjestämällä kaksi pientä hopeapikaria alassuin hopeaprikalle.Kaapista hän toi pienen pahvirovikon täynnä ehtoollisleipiä eli öylättejä,jotka hän järjesti kauniiksi kranssiksi pienemmälle hopavadille. Klenberg oli ikänsä ihmetellyt noita öylättejä,vehnäjauhotaikinasta valmistettuja läpinäkyvän ohuita leipiä,jotka eivät edes kelpaisi mato-ongelle salakansyöteiksi..ja niiden pitäisi vastata Kristuksen ruumista..ja mieto Alkon pullottama Marlin hedelmäviini taasen Mestarin verta..
Asiasta ilmeisesti papit tiesivät paremmin eikä hän vain kiertokoulun ja rippikoulun käyneenä enempää vaivannut tupeepäätään moisesta.
Järjesteltyään symmetresisesti ehtoolliskalkkitarpeet hopeavadille Klenberg astui kaksi askelta taakse ihaillakseen kättensä työtä.
Ihastuksissaan hän lausahti:
--Kyl nyt piräs kelvata..vaikk Osulan vintin hovimestari Taljall!
--...Ja kirkkoherra Kraavpekil,joka on pikkutarkk kaikis asjois..ja kerranki ol huamauttanu mull,ett olinks mää keskel suvee olnu lumituiskus,kun mun takin hartjoil ol olnu hiushilssen poroo ja käskeny mennä harjamaan ne pois sakarstin ulkotrapuil..
Suntio oli aina varpaillaan kirkkoherra Grafbäckin läheisyydessä.Kirkkoherra teologian tohtorin olemuksessaan tuntui kansamiehestä etäiseltä ja ylenkatsovalta sysimustassa tukassaan ja kotkannenässään. Ulkolaisesta ulkonäöstään ja sukunimestään huolimatta Grafbäck oli syntyjään somerolaisesta maatalosta.
Kirkkoherra olikin saapunut Klenbergin toimien aikana sakarstiin,suntion ottaessa tämän mustan popliinitakin harteilta puiseen vaatehengariin kuin ravintolan ovimies ja pistänyt sen naulakkoon.
Kirkkoherra tutki suntion verkapöydälle asettaman ehtoolliskalkin tyypilliseen tapaansa antamalla kuivan kommentin:
--Suntion kyllä pitäisi hankkia sitä hopeankiillotustahnaa Jokisen kultaliikkeestä,kun kalkkivati on ruvennut läikistymään...ja tuossa kävellessäni kirkonmäkeen huomasin siinä ruumishuoneen kalustevaraston kulmalla lehtiharavan pystyssä seinää vasten..että kai suntio huolehtii sen sisään..
--Ei ole hyvä seurakuntalaisten silmille..
Klenberg siltä paikalta melkein juoksuaskelin ryntäsi keskilaivan käytävälle,kunnes taaksensa pälyillen sakarstiin päin näki kirkkoherran tummuneen katseen sarvisankalasien takaa..ja hiljensi askeleensa arvokkaaksi kävelyksi.
--Pirkkal..kussen Kraavpekin silmät on mun niskasan kaikis asjois,vaikk mää olen noussu ylös jo kukonlaulun aikkaan hoitamaan hommian...
Vasta pääovella Klenberg pisti kulkunsa puolijuoksuksi.Kaluvajan ovelta hän nappasi lehtiharvan,panemalla sen sisään,syytelleen itseään huolimattomuudestaan.
Saavuttuuaan kirkkosaliin Klenberg kuuli urkulehteriltä kanttorin lakerikenkien nahkapohjien kolketta urkujen jalkakoskettimilta ja palkeiden suhinaa ilman täyttäessä urkupillejä kuin kosken kohinassa.Matteus-passio kaikui jylhänä kirkon kattoholveista kanttorin harjoitellessa kappaletta ruumiinsiunaukseen ja suntio kiipesi sivurappusilta vielä urkulehterille tarkistamaan,että virsikirjat olivat paikallaan kirkkopenkkien selkänojissa. Hän vielä poistuessaan kävi kuiskaamassa kanttorin korvaan,että ensimmäiset seurakuntalaiset olivat kiipeämässä mäkeä ylös,jolloin urkujen pauhe loppui tykkänään täydeksi hiljaisuudeksi. Urkujen päällä paistava pöytälampun valo paljasti kanttorin punahkon nenän syvät ihohuokoset ja tihruiset silmät vahvojen silmälasien takaa,Klenbergin miettiessä,miten urkuri oli voinut tuolla ulkonäöllään naida niin komean rouvan.
--No..meitton joka lähttöön..ja jokku jäävä laiturilki seisomaan!
Suntio mielessään hokaisi laskeutuessaan portaita alas kirkkosaliin.
Kirkon ulko-ovelle suntio jäi katselemaan kirkkoväen saapumista,vilkaisemalla syrjäsilmällään ruumishuoneen oven eteen paikottamaansa balluunikumista arkkukärryä,jonka toinen rengas näytti tyhjältä.
--Toikin gummi piräs käyrä pumppamas jumalanpalveluksen jälkken..
Hän mutisi tervehtiessään ensimmäisiä kirkkoon astuvia..
--Teretulemast,teretulemast...antteks eikun tervetuloa herra ja rouva Vuorio ja hyvää pyhää!
Suntio tervehti ovella vanhempaa pariskuntaa korjaamalla,koska Osuuskaupan ravintolan ovimiehen kaneetti oli jotenkin painunut mieleen....
jatkuu...
 |
| ruumishuone |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti