Pois muodista? Tekeekö puku miehen? 1.

1959 kesällä Jussi Olavinlinnassa matkalla Sulkavan partio-opistolle tukkilaispaidassaan,
leivoslippiksessä,teryleenihousuissa ja nahkaisissa solkikengissä.

Merkkifarkuista muotietoisuuteni oli heräämässä teryleenikauteen.
Sitä kyllä voisi kuvata myös muotiorjuudeksi,koska niskassa ja jaloissa piti olla vähintäin samanlaiset kuteet ja kengät kuin kavereilla.
Teryleeni muutti koko housuteollisuuden,vaikka maaseudun isäntäväki pysyi lujasti kiinni diagonaalissa traktoreidensa pukeilla.
Pappilan naapurin housutehtailija oli aloittanut toimintansa diagonaalihousujen torimyyjänä pienestä pöksyverstaastaan.
60-luvulla 40-luvun lopulla valmistuneesta tehtaassa teollisuussingerit surisivat "suoratäryliinien" tikkaamisessa kuukaudesta toiseen housutukun Thamesin kuljettaessa housulaatikoita solkenaan linja-autoaseman sekä rautatieaseman rahtilaureille lähetettäväksi ympäri Suomenmaata.

LInja-autoaseman vitsiniekat.
Housutukun Ford Thames rahtilaiturin edessä
purkamassa housulaatikkokuormaa.
Juhart 2004

Isäkappalainenkin oli vaihtanut muotietoisena harmaaseen teryleenipukuun,mikä sopi yhtä hyvin lyseon kateederille kuin kaupunginvaltuuston kokouspöydän ääreen.
Jussikin sai tehtaan housutukusta isän ja johtajan sopimuksen sekä naapuruussuhteiden pohjalta ensimmäiset teryleeninsä tukkuhintaan.
Ne olivat  arkiharmaan värin sijasta "sottaposkan" väriset,missä kangas oli jonkinlainen ruskean ja tummanpunaisen värin sekoitusta hyvin tummin ja melkein silmännäkemättömin nyppypilkuin.

Alaikäisellä ja keskinkertaisella (keskinkertainen sana oli muistissa saksankielen lehtorin harjoituskirjasta Memoiren eines Mittelmässigen Schülers) koulupojalla ei pappilassa ollut paljon sananvaltaa vaatevalinnassa ja aina pitkän kinumisen perästä äiti suostui jonkun muotikuteen ostoon,jos se tuntui käytännölliseltä  rahallisesti sekä laadullisesti.
50-luvun loppupuolella olivat muodissa avokärkiset- ja -kantaiset nahkasandaalit,joita en koskaan saanut ja äiti veti minut korvasta osuuskaupan jalkineosastolle valitsemaan minulle umpikärkiset beessiset,sellaiset vanhuksien kuulokojeen väriset sandaalit,joilla jouduin kävelemään sivukatuja kouluun luokkakavereien ilkkumisesta.Jaloissani ne näyttivät jonkun seniorikansalaisen jalkineilta,mutta äidin mielestä ne olivat erittäin käytännölliset kärjistä eikä mitään "santahaaleja".

Äiti aina halusi lapsilleen kuten itselleen käytännöllisiä asuja ja jalkineita lausumalla,että "rumat ne vaenj vuatteilla kommeillee".En tiedä uskalsiko hän kertoa saman isälle,jonka vaatekaappi oli pullollaan turkulaisen vaatturin tekemiä mittatilauspukuja, Helsingistä tilattuja patenttinahkakenkiä sekä kalliita ulkolaisia puuvillapaitoja.Eteisen hattuhyllykin oli täynnä erilaisia stetsoneita,eedeneitä ja borsalinoja eli vilttihattuja joka lähtöön
Kouluasuna sain käyttää talvisin pitkähihaista ja ruudullista sekä pitkähihaista flanellitukkilaispaitaa uusien Lammervon housutehtaan teryliinihousujen kanssa. Kenkinä olivat ruskeat ja kärjistä kuluneet nahkasolkikengät,vaikka olin kinunut oikeita läskäreitä,jotka olivat muotia lättähattujen ja koulukaverien piireissä. Äiti kyllä toistamiseen käski minua boksaamaan kenkäharjalla Kas-Kasin keskiruskealla plankilla patinoitani sellaisiksi,että kärjistä näkisi finnisen nenänsä, lausumalla arvostelunsa työstäni,"etteivät ne ennää näätä "hukkuneen kengiltä".

Kas-Kas-plankkipoika
Juhart 2012

1960-luvun alkupuolella uudet muotituulet alkoivat puhaltamaan entisessä savikauppalassa,joka v.1960 kastettiin kaupungiksi.Ne vanhanajan pukimot kyllä pitivät asiakaskuntansa,mutta nuorisolle sekä nuoremmalle ostajakunnalle ei ollut vielä omaa asustekauppaansa.
Kestäisi kymmenisen vuotta,kun Teinitalon ovet avattaisiin.
Paakkosen Seppo oli oivaltanut tällaisen asusteliikkeen tarpeen muotitietoisille nuorille miehille perustamalla puotinsa vanhaan Keskuksen taloon Helsingintiellä.Myöhemmin Osuuspankin talon valmistuessa  Saloran vanhan liiketalon viereen,Paakkonen muutti pankkitalon alakertaan.
Paakkonen itse oli  erittäin muotitietoinen omasta pukeutumisestaan seisoessaan viimeistä huutoa olevassa liivipuvussa liikkeensä edessä paperossilla kuin elävänä ikkunamannekiinina kirjava liina rintataskussa viikattuna.
Kadun vastapuolella Jännärin basaarissa oli Kiven kalaliike,jonka omistaja Kiven Ahti samoin seisoi kadun vastapuolella paperossilla.
Kerran Ahti huusi Sepolle kadun yli:
--Hei Seppo...oleksää oikken puatis reklaami,kus piräs räkäroittii tollai rinttaskusas?
Seppo huusi vastaukseksi Ahdille:
--Panssääki Ahti samoin rinttaskuus pari silakkaa pysttyn!

1959.Osta Jamekset Paakkoselta!

V.1965 tienoilla beatlemanian jo näkyessä kaupunkikuvassa nuorison leteissä hippiliike sekä Vietnamin sodan vastaisuus alkoivat ilmeentyä vaatetuksessakin.Jotenkin lukiota käyvä nuori ei aivan tajunnut sodanvastaisuusaatetta,koska silloisena muotivaatteena pidettiin hupullista oliivinvihreätä amerikkalaismallista maihinnousutakkia. Minäkin sain sellaisen äidin katsottua takin käytännölliseksi talvipakkasissa.
Äiti osti sen osuuskaupan tiliin.
Muotitietoisuuteni heilui vanhassa sekä nykyajassa käveltyäni yhteiskouluun pappilan vintiltä löytämissäni ukin ruskeissa ja narisevapohjaisissa lapikkaissa sekä mustissa isännän puoliliiveissä,minkä vuori oli ajan kellastamaa raidallista lakanakangasta. Asu olisi sopinut jollekin körttiukolle,kuten maallikkosaarnaaja Aku Rädylle,joka piispantarkastuksissa narisutti lapikkaillaan pappilan salin korkkimattoa.Komeuden päällä minulla oli se maihinnousutakki sekä päässä tummansininen beretti,mitä koristi kansainväliseltä Kemiön partiolaisjamboreelta skottipartiolaisten antama Aberdeenin lippukunnan hihamerkki.

 1967 Jouluaatto.Jussi armeijasta joululomalla
muodin silloin vaatimassa
 V-kauluksisessa villatakissa ja  turkoosinsinisessä
 nappikauluspaidassa.
 Isä vapaammin tupakkatakissaan ja papin
kauluksettomassa lakanakangaspaidassa.

V.1967-68 kävin armeijan Hangon rantapyssyssä,jolloin SA:n intendenssitoimisto puki minut punaraitaisiin pussihousuihin.Viimeisenä sotavuotena 1968 sain keikaroida lomilla uudessa suntisasussa,missä jakun alla sai pitää vaaleanharmaata nailonista kauluspaitaa sekä kaulassa armeijanharmaata polyesteristä kaularättiä.
Univormun housutkin olivat suoraa mallia.
1970-luvun vaihteessa miesten pukeutuminen oli muuttumassa kansainvälisissä muotiaalloissa vapaammaksi kravattien lentäessä räsymaton tilkkeiksi. Silti ravintolaan mennessä portierit vaativat takittomilta sekä kravatittomilta sisäänpääsijöiltä sisäisen järjestyssäännön mukaista pukeutumista. Kaupunginhotellin portierilla oli narikassaan varatakkeja sekä- kravatteja puutteellisesti pukeutuneille janoisille.
Ajan mukaan sisään pääsi jo klubitakissa,minkä avoimen kauluspaidan alla oli muodinmukainen ja Paakkoselta ostettu kirjava kaulaliina,millä voi pyyhkiä pöydässä olutvaahdot suupielistään serviettien puutteessa. Oikeastaan kaupunginhotellissa juotiin vodkaspraittia ja vain Penan Saluunan karvalakkipuolella sekä alakerran Pulpukka-diskossa imettiin kaljaa suu vaahdossa...poliittisissakin erimielisyyksissä.

Kaksirivinen klubitakki

Itse pukeuduin viikonlopun karkeloihin tummansiniseen,kaksiriviseen ja kultanappiseen klubitakkiin,valkoiseen avokauluksiseen kauluspaitaan sekä intialaiskuvioiseen kaulaliinaan.
Jaloissa istuivat seisaallakin vaaleat ja prässätyt kesäteryleenit ja tanssijalkineina vaaleanbeessiset mokkalouferit.Kenkien sisältä vilkkuivat valkoiset froteesukat kuin amerikkalaisella collegepojalla.
15-vuotiaat teinitytöt Centrumin portailla kehuivat minua kapakkaan kävellessäni pikkukaupungin parhaimmin pukeutuneeksi jätkäksi.
En tiedä oliko tyttöjen kommentti suoraa imartelua vaiko v.....lua?
Omasta mielestäni olin paremmin pukeutunut kuin muut juottopaikkojen jätkät rippiteryleeneissään sekä piikkikärkisiin topmaneihin lykätyissä punaisissa froteesuksissa.

Muoti muuttui jälleen 70-luvun alussa,jolloin nuoret miehet vapaatyylisessä puketumiskoodissa ostivat pystykauluksisia villajakkuja,joissa nappien sijasta oli vetoketju,jonka lenkkinä oli pieni kromattu sonnin nenärauta.

Bellbottoms

Itsekin vaihdoin V-kauluksisen tennisvillajakkuni tällaiseen.
Joillakin sodanvastustajilla ja vasureilla ketjulenkkinä roikkui pasifismirengas ja rinnassa Ho Tshi Minh-nappi.
Lisäksi housunpuntit alkoivat leventymään, katukäytäviltä kuuluessa asioille taikka töihin menevien kulkijoiden lahkeiden kihnausta.Kastuneet leveät ja toisiaan hankaavat housunpuntit pakkasella kuulostivat tuulessa pyykkinarulla jäätyneiden lakanoiden kahinalta
Vako- ja  sileä sametti samoin tulivat takaisin muotiin miesten takkeihin sekä housuihin.Vakosamettisia housuja ja pikkutakkeja olivat ranskalaiset ja brittiläiset maalaismiehet käyttäneet jo vuosisadan ajan.
Yleensä vakosamettia oltiin pidetty näissä maissa suorittavan työn tekijöiden tunnuksena .muunmuassa Stanley Holloway My Fair Ladyssä Miss Doolittlen (Audrey Hepburn) isänä lauleskeli cockneyksi vakosamettijakussa,punainen huivi solmittuna kaulaan.
Sattumoisin nykyisin asuskelen Stanley Holloway Courtissa itä-Lontoossa.

Saluunassa kerran pihkaannuin yhteen tummaveriseen hämeenlinnalaiseen miesten pukimon myyjättäreen,jonka avulla ostin uuden tummanruskean sileäkankaisen samettitakin.
Paakkoselle ei vielä ollut tullut toimitusta eikä muillakaan kaupungin pukimoilla ollut vastaavaa telineissään.
Samettijakku jäi muistoksi lyhyestä ja tulisesta suhteesta.....sekä ruokkorahat.

Stanley Hoolway ilman vakosameetijakkua.

jatkuu..