Tuulinen kaupunki.Ketunleipä

LaSalle Street Station.Chicago

20th Century  Streamliner-dieseljuna

Tammikuu 1946
-------------------------------------
John asui ala-Manhattanilla yli vuoden Mrs.Collinsin asuntolassa,käymällä satunnaisissa töissä Hudson-joen satamissa purkamassa rahtilaivoja.
Ahtaajien valitseminen kävi huutokaupassa ja erikoisessa syynissä satamavarastojen- ja nosturien varjossa,missä aamuisin käheä-ääninen työvoimameklari valitsi mielivaltaisesti ja miesten fyysisen olemuksen mukaan purkajia päivätöihin.
New Yorkissa,Lontoossa ja Pariisissa oltiin juhlittu sen vuoden keväällä VE-ja VJ-juhlia.Times Squarella,Piccadilly Circusissa sekä Champs Elyseellä.
John oli käynyt seuraamassa ensiksi Times Squarella 8.5.1945 VE-huumaa (Victory over Europe),missä tuhannet siviilit ja sotilaat hurrasivat alkanutta rauhaa.
Humalaiset kotiutetut sotilaat tanssivat aukiolla tyttöystäviensä tai väkijoukosta nappaamiensa nuorten naisten kanssa.Moni pari jopa kylpi puolialastomina puistojen ja aukioiden suihkulähteissä.
Johnista ei niinkään tuntueet juhlat kovin voitokkailta,otsanahan ja kämmenselkien kutistessa vieraasta peränahasta,joka hilseili omituisesti pyykkisaippuahiutaleiden kokoisina kappaleina,vaikka hän oli alinomaan rasvannut ihoansa Vaseline-voiteella.
Hänen kroppansa tulisi kantamaan ikuisen muiston Tyynenmeren taisteluista vuodelta 1944 koko loppuiän.
Elokuun 7. päivänä 1945 hän ei enää mennyt hurraamaan Times Squarelle VJ-juhlia (Victory over Japan).

VE-juhlat Times Squarella

VJ-juhlat Times Squarella..
Laivaston merisotilas suutelee jäähyväisiä sodalle.

Haavoittumisestaan  tai oikeastaan palamisestaan huolimatta laivasto oli ollut hänelle ansiollisesti hyvää aikaa.,koska keskimääräinen naimattoman rivisotilaan tai laivaston jermun vuosiansio päivärahat yhteen laskettuna oli 3600 dollaria per annum.
Perheellinen kahden lapsen isä sai lisää 1600 dollaria,.
3600:n dollarin vuosiansio oli parempi kuin pankkivirkailijan tai  liikkeen kirjanpitäjän vuosiansio.
Tupakoimattomana hän USS Saratogan PX:stä (Postal Exchange.komissaarikauppa) sai viikon Lucky Strike-annostupakka-askit,jotka hän myi hyvällä voitolla tupakannälkäisille.
Punainen Risti antoi hänelle ilmaiseksi savukepakkauksia koko San Fransiscon sota-sairaalassa toipumisen aikana.
Siviileillä oli vaikeuksia saada haluamaansa merkkistä tupakkaa ja yleensä joutuivat vaihtamaan omaa merkkiään saatavilla olevan merkin mukaan.
Yleensä savukepakkaus maksoi PX:ssä "nikkelin" eli 5 centtiä.
Nyt siviiliin päästyään hän ei voinut valittaa rahapulasta,pantuaan jemmaan sota-ansioistaan 3000 dollaria. Loput hän oli lähettänyt vaimolleen sähkeitse Pohjois-Irlantiin perheen elinkustannuksiin.

John oli taasen junamatkalla,tällä kertaa New 20th Century-linjan dieselveturin vetämässä vaunussa.
Ulkona pyrytti jatkuva lumituisku eikä ikkunasta ulos maisemien katseleminen antanut väsyneisiin silmiin muuta kuin pikaisesti ohi kiitäviä valoja ja korviin tasoristeyksien varoituskellojen kilkutusta, ja välistä veturin torven huokailua.
Vaunun läpi kulkevalta konduktööriltä John oli kysynyt kello kuuden maissa,saavuttaisiinko ajoissa Chicagoon tällaisen lumimyräkän takia.
Konnari oli vastannut viekkaasti,että juna on jo kopeloimassa Chicagon lumisia ja likaisia helmoja ja että kestäisi tunnin,kun päästään niinkun "rantaan".
Kello seitsemältä juna saapui lumivaippaan pukeutuneelle LaSalle-rautatieasemalle,minkä nukkuvan odotussalin läpi John kiiruhti pääovelle armeijan duffelisäkki olallaan.
Aseman edessä seisoi rivi uusia Checker-takseja,joidenka korit olivat American Airwaysin DC-kolmosten hopeanharmaita ja katot irlantilaisen apilaniityn vihreitä.
Korien vyötärölinjoja koristivat mustavalkoruutuiset pannat.
Ensimmäiseen Checkeriin astuttuaan John pyysi valkotukkaista mustaa kuskia ajamaan suoraan Checkerin talleille kysymällä tunteeko tämä Chris Flanaganin.
Kuljettaja vastasi Kingstonin murteella Johmnille naksautettuaan vieressään taksamittarin klaffin alas:
--Yes mon...he's our pit-boss..whaddya want to know?
--Oh mon..yah're Irish ,too..ain't yah..our new pit-mechanic?
---Ah'll put the meter off...this ride is on the house!

Checker cab carage 

 Wabash Avenuen sillalla talvipuhuri paiskoi räntälunta taksin kylkeen kuin vaahtokermaa.
John oli kuullut joskus,että Chicagon talvi karasti luonnetta,mutta nähdessään tuulen piinaamia ja etukumarassa kulkevia kävelijöitä sillalla,häntä ihmetytti,mitä chicagolaiset tekivät jäätyneille sieluilleen.
Tuulisen kaupungin nimen se oli saanut newyorkilaisilta sanomalehdiltä 1890-luvulla eikä nimitys viitannut ollenkaan ilmanalaan,vaan chicagolaisten kerskailuun. Paikallisten asukkaiden päivittäisinä puheenaihena kuulee Chicagon vertailuja New Yorkiin.
Johnin mielestä puheissa oli jotain tottakin,että New Yorkista löytää paljon kauniita rakennuksia,mutta kukaan ei tiedä niistä paljoakaan näkemättä niitä alhaalta katutasosta.Sieltä löytää kyllä rumiluksiakin kuin eräs vuosisadan vaihteessa rakennettu kapean kakunviipaleen muotoinen Flatiron Building.(Lattarautarakennus).
Chicagosssa rakennuksia voi taas katsella kuin avaralta kentältä.
Siinä ero.
Vaikka väripostikortit antavat  kuvan Chicagosta yhdestä Amerikan komeimman kaupungin fasaadeista,niin sinne matkustava voi etenkin autolla ajaa mailitolkulla maailman haisevimpien slummien läpi.

Fuller (Flatiron ) Building. valm. 1902

Runoilijat ja matkakirjailijat ovat käyttäneet kokonaisen agressiivisen sanavarastonsa yritttäessään saada jotain Chicagon makua paperille. Ne ovat  kutsuneet sitä massiiviseksi ja jättiläismäiseksi,mutta lopulta luovuttaneet  ylistyksen antamalla lukijan sieraimiin tuoksahduksen kaupungin suuremmuudesta sikalätin hajulla.
 Chicago on kuin haalareihin pukeutunut Herkules,joka vinkkaa vierailijalle lihaksikkaalla irvistyksellä.
On vaatimatonta lausua,että Chicago olisi vain koko Amerikan ratapiha,mikä oltiin rakennettu ja jälleen rakennettu kiireessä suoalueelle,mikä sattui sijaitsemaan maailman rikkaiman rautamalmivarangin sekä mannermaan  kahden sisämaan vesireitin kyljessä.
Mikä tahansa elukka purjehti Mississippi-jokea pitkin tai oli lastattuna Suurten Järvien aluksiin tai kasvoi Chicagon läheisyydessä taikka märehti ruohoa ympäröivillä niityillä,päätyi pakatuksi,jalostetuksi ja teurastetuksi ja lopulta pannuksi junaan lähetettäväksi muualle.
Chicago oli ansainnut nimensä sekä rahansa sillä,mikä ei koskaan lähtenyt kaupungista siinä muodossa,missä se saapui sinne.
Kaupungista oli muodostunut prosessoinnin prosessin metropoli.
90 vuotta aiemmin härkä olisi voinut löntystää Chicagoon ja ammua parisen kertaa ja löntystellä sieltä ulos.,mutta tänään se saapuu junanvanusassa heinätuppoa suussa märehtien ja päätyy kolkattavaksi päähän nuijalla.Sitten se halkaistaan kirveellä ja veitsellä osiin  tai prosessoitavaksi.
Sen osat lähetetään junanvaunuissa yli 60.000:teen kaupunkiin ympäri Amerikkaa,päätymällä New Orleansiin  sukkapuikkoina,Louisvilleen sisäfileenä ja Forest Hillsiin tennismailojen verkkoina.
Vuonna 1939 joka päivä kaupunkiin saapui  ja sieltä lähti 1300 junaa.
Mahtavasta tavararatapihaverkostostaan junat viheltelivät jokaisen Amerikan kolkkaan kuljettamalla sikoja ja vehnää,maissia, kauraa,voita,juustoa,nahkoja,villaa,saippuaa,huonekaluja,äeksiä,traktoreita,jääkaappeja,olutta,rautaa,hiiltä ja ihmisiä.

 Veturin vedentankkaaja
Juhart 2005

Sodan puitteissa Chicago lisäsi kolmanneksen lisää hikoilevasta teurastajien,pakkaajien ja rautatieläisten lukumäärästä työskentelemään Lend-Lease'en,armeijan ja laivaston teollisuuteen.
Kaupungin puolalaiset,italialaiset,jugoslaavit,tsekit,irlantilaiset,liettualaiset,skandinaavit ja melkein kaikkien liittolaismaiden kansalaiset,jotka työskentelivät useimmilla pienteollisuusaloilla valmistivat lentokoneen osia sähkösilitysrautojen sijasta,tankkeja jääkaappien sijasta ja kivääreitä autonosien sijasta.
Chicagosta oli tullut kiihkeä sota-ajan amerikkalaisen kaupungin mikrokosmos kaupunkilaisten kerskatessa,ettei sillä ollut mitään tiettyä sotaongelmaa,mikä versoisi sen rajojen sisäpuolella.
Kohoava vähittäiskauppa,toivoton asuntopula,nouseva elintaso,missä parikymppiset armeijaan vielä kutsumattomat pojat ansaitsivat 100 dollaria viikossa ja siinä sivussa ostelivat parisen sotaobligaatiota,äskettäin naimisiin menneet sotateollisuudessa työskentelevät nuoriparit pistämässä likoon  tuoretta käteistä koteihin ja huonekaluihin sekä leviävä nuorisorikollisuus, nostattivat kulmakarvoja.
Musta väestö,mikä ihonvärinsä puolesta ollessa torjuttuna teollisuuden työpaikoista menivät kuorma-auto- ja taksikuskeiksi,siivoojiksi ja toimistotöihin,joista ammateista valkoiset oltiin kutsuttu puolustusteollisuuteen ansaitsemaan isompia tilipusseja,mikä vaurastutti keskiluokkia ja kutitti chicagolaisten nahkaa syyllisyydentunnon raapimiseksi  kansakunnan  kuherruskuukautena.
Ja kaikesta tästä syytettiin juutalaisia!
Autotehtailija Henry Ford Detroitista oli antisemitismin suurimpia airuita omassa Dearborn Gazette-lehdessään.Henry syytti New Yorkin ja Wall Streetin juutalaisia kaiken rahavallan kaappaamisesta.

Rosie The Riveter.Norman Rockwell,Saturday Evening Post May 29 1943

Nämä muutamat sota-ajan trendit voivat imaista itseensä sosiaalista levottomuutta ja ihmistragedioita sotateollisuustöissä, rahtaaja-armeijoiden lastatessa ja purkaessa junanvaunuja ja laivoja,huolettomien kotirouvien halkoessa isänmaallisina lehmien vatsoja, tuhansien emigranttijälkeläisten meluisten koneiden ääressä valmistaessa potkureita,tankin ketjuja,aseita ja ammuksia kaikille niille US-kauluslaattaisille  maahanmuuttajien pojille,jotka olivat lähteneet taistelemaan sinne,mistä heidän isänsä olivat lähteneet.
Kuka välittää Chicagon mustista,jotka tekevät innolla lapsia 12. ja 16. katujen välisissä slummikortteleissa.!?
Niillähän oli omat huumeensa,kuten Kiitollinen Kirkko,biljardisalit,käkkärätukan oikaisuöljyt ja kauneussalongit,missä luvataan isoilla reklaameilla "vaalentaa sekä iloistuttaa kasvojanne".
Ja lisäksi kokonainen se 15-vuotiaiden sukupolvi ,joka istuskeli pällistelemässä Cokispullojen ääressä nuorisokerhoissa ja vasta sitten,kun sota olisi lopulta ohi,niin jonkun pitäisi panna nekin ojennukseen aikanaan.
Sota kasvatti uutta "sotailoista"  sukupolvea,missä sosiaalityöntekijätkin olivat niittaamassa pommikoneen alumiinisia moottorin suojapeltejä ison rahan himossaan.

Veturimies
Juhart 2005

--Mon...here we are!
Musta kuljettaja tokaisi taksin pysähtyessä tiilisen tallirakennuksen eteen,missä kaksi metallirullaovea oli puolittain auki kuin raukeat silmäluomet.
--You check in dat office at the back of dat garage..your Irish pal should be starting dere night duty,,,.
--Okay mon...gotta keep driving....Ah have five kids to feed and a mad old Mama to respect.

Heinäkuun 15. päivä 1951
-----------------------------------------------------

Life June 25 1951

John Senior istui puutarhatuolissa matalan bungalowinsa nurmikolla lukemassa  Chicago Tribune-sanomalehteä.Pääotsikot luettuaan hän heitti lehden lasipöydälle ottamalla käteensä kesäkuun 25. päivän Lifen,minkä kansikuvassa komeili brittiläinen Tuulen viemä-filmistä kuuluisa näyttelijätär Vivian Leigh.
Etusivun oikean yläkulman tekstissä mainostettiin sisäsivujen artikkelia "Tallullah tells on Tallullah"
Artikkeli kuvasi Hollywoodin filmitaivasta kohuttavaa meteoriittia,näyttelijätär Tallullah Bankheadiä,Alabaman valtiossa syntynyttä rikasta tyttöä,jolle seksipartnerina kelpasivat sekä miehet että naiset.
Kotoaan hän oli lähtenyt kuin kevätmyrsky 15-vuotiaana.
Tallullah poltti tupakkaa (100 sätkää päivässä) ja joi giniä kuin jätkät sekä tiputteli  kutsuissa vaatteensa silmiään räpäyttelemättä.Lisäksi hän aina kantoi mukanaan laukkua,mikä oli täynnä lääkkeitä nukkumiseen sekä hereillä oloon (uppers and downers).
Kaikkia tapaamiaan hän kutsui "Dahlingeiksi"
Vuoden 1944 Hitchcock-filmissä Lifeboat Tallullah paljasteli lepsuja rintojaan muutamalle seilorille  pelastusveneessä.
Alunperin 20th Century Foxin päällikköä Darryl Zanuckia oltiin Maritime Commissionista pyydetty tekemään filmi pohjois-Atlantin kuljetusaluksista,joita saksalaiset sukellusveneet ahkerasti upottivat.
Tallullah Bankhead nuorena sairaanhoitajattarena risti polviaan brittimerimiehelle,joka oli pihkaantumassa tähän. Hoiturin  tunnustettua olevansa sukupuolisuhteessa yhden naimisissa olevan tohtorin kanssa ennen Englannista lähtöään,polvet aukesivat rististä.

Tallullah Bankhead 1941

Pelastusvene-filmi joutui silti ristiaallokkoon ensi-iltansa jälkeen,koska Hitchcock oli kuvannut veneessä olevaa natsia Steinbeckin käsikirjoituksen arkkityyppisestä ja pateettisesta omaa henkiriepuaan pelkäävästä henkilöstä saksalaisena ja hävyttömän  liukkaana sekä flirttailevana Uncle Charliena. Filmikriitikot tyrmäsivät filmin suoralta kädeltä.
Meksikossa silloin oleva Steinbeck käski poistamaan nimensä filmin käsikirjoituksesta sekä filmijulisteista. Kirjailija oli aiemminkin lähettänyt valittelukirjeitä Hitchcockille käsikirjoituksen muuttamisesta,missä mustaihoisen,persoonallisen ja  omanarvonsa tuntevan Joen järjestäytynyttä työväkeä halveksiva ja rotuja yleiskuvaava Alfred oli  alentanut tyypilliseksi värillisten puolikoomiseksi ja puolipateettiseksi imagoksi..
Filmi oltiin tehty vuosina 1940-41,jolloin filmintekoa katsottiin propagandistisena,koska Amerikka ei ollut isolaatiossaan vielä yhtynyt maailmansotaan.
John Hodiak näytteli upotetun saksalaisen sukellusveneen kipparia.
John Fox Senior ei selaillut Life- lehteä sen enempää raapiessaan tummaläikkäistä otsanahkaansa ja käsivarsiaan,mitkä muistuttivat japanilaisista,silloisista Saksan liittolaisista.

John oli muuttanut McKinley Parkin irlantilaisalueelta uuteen taloonsa Ashburniin,mikä myöskin oli enemmistöltään irlantilaisten asuttama.
Chicago kuten New York oli muuttumassa,keskustakorttelien tummuessa väestöstään,irlantilaisten,puolalaisten,saksalaisten,skandinaavien ja brittien muuttaessa esikaupunkialueille.
Ashburn sijaitsi kauempana keskustasta Cicero Avenuen päässä,mistä loput illinoisin osavaltiosta jatkui etelään ja länteen.
Connie ja Foxien pojat olivat saapuneet maahan vuoden 1950 kesällä Pan American Constellation-koneella Dublinista New Yorkin La Guardia-kentälle ja sieltä lentäneet American Airwaysin Convairilla Chicagon O'Hara-kentälle.
John oli ollut perhettä vastassa uudella 1950-mallisella Ford Convertiblellä ajamalla suoraan uuteen kotiin Ashburnissä
Paljon oli tapahtunut Johnin saavuttua Chicagoon vuoden 1946 kevättalvella.
Chris Flanagan oli ottanut lopputilin Checker cabiltä ja muuttanut Detroitiin ja aloittanut pestin Fordin Dearbornin Rouge-tehtaan nauhatyöntekijänä viimeistelylinjalla ja ylentynyt v.1950 nauhatyönjohtajaksi.
Sama linja oli sotavuosina valmistanut Flying Fortress-pommikoneita.
Toukokuussa 1949 kokoonpanolinja meni lakkoon aivan kuin v.1935 UAW:n (United Automobile Workers-ammattiliitto) järjestämässä lakossa,mikä pani John Fox Seniorinkin muistelemaan vuoden 1930-lukuista lakkoa Londonderryn Fordson-tehtaalla,mikä sai hänet puhdistamaan jalkansa traktoritehtaan lattian sementtipölyistä ja muuttamaan Amerikkaan pidätyksen pelossa.Silloin hän oli ollut hyvin kiihkeä ja aktiivinen ammattiliittolainen.

• 1949 kesäkuun Ford Rouge-tehtaan lakko

1950 Ford Custom Convertible

Nyt Fordin 62000 AUW:n työntekijää meni lakkoon Ford-konsernin aikeissa hajoittaa tuotantoa eri yjksiköihin kuten Buffalon Brooksin tehtaaseen,jolloin työntekijämäärä jakautuisi 6000:een per yksikkö.Toisena syynä oli automaatio sekä moottorilohkojen työstökoneiden kelvottomus.Fordilla oltiin lakkoiltu 40-luvulla jo muutama sata kertaa ja Henry Ford II isänsä kuolema perästä v.1947 potkaisi pihalle gangsterimaisen henkilöstöjohtajan Harry Bennettin,joka värvätyllä konnajoukolla v.1935 mukiloitti verisesti lakkoilijat.
Foxien vanhin poika Mark oli isänsä syntymäpäivänä v.1950 24-vuotias punapää ja valmistunut sähköteknikoksi Belfastin teknisessä koulussa.Little John,21-vuotias vaalea isänsä kopio oli saanut samasta koulusta viestiliikenneteknikon paperit taskuunsa.
Kummatkin pojat halusivat palata takaisin Belfastiin,koska Markilla oli siellä tyttöystävä ja Little Johnille oli koulun rehtori O'Halloran tuttavuuskaupalla saanut paikan BBC Northin ulkoilmalähetysauton apulaisteknikoksi.
Pojat päättivät silti viettää lomavuoden Chicagossa ja nauttia amerikkalaisesta unelmasta.

Connie-äiti jäi mielellään Chicagoon myytyään kaiken Londonderryn vuokra-asunnon irtaimiston.Hänellä ei ollut minkäänlaista ikävää likaisille ja nokisille kaduiile,missä tehtaanpiippujen savusta punasilmäiset ja räkänokkaiset lapset leikkivät ja missä kotirouvat kuurasivat kilpaa juuriharjoilla asuntojensa kiviportaita.
Foxien pojilla kuitenkin olivat jalat kiinni Londonderryn ja Belfastin mukulakivikaduissa sinnfeiniläisinä katolisina ja halusivat haaveissaan kastaa ne protestanttien verellä.
John Sr. varoittanut poikien vaarallisista haaveista,jotka voisivat kastua omalla verellä.
Hän itse oli jo viisikymppisenä alkanut hioutumaan säröistään katolistasavaltalaisessa kiihkossaan katsoessaan,että muualla maailmassa asiat olivat pahemmalla kantilla kuin jossain pienessä Pohjois-Irlannissa.
Connie oli lohdutellut Johnia,ettei paksunahkaista irkkunahkaa tapa edes brittipoliisin kumikuulat ja että pojat kyllä rauhoittuisivat naimisiin mentyään uudessa vahvojen irlantilaisnaisten komennossa.
Samalla kuumalla irkkuverellä poikien olisi vaikeata asettua Amerikkaan nauttimaan huolettomasta elämästä kuin Foxien serkkupojat Brian ja Michael New Yorkissa,jotka olivat baarimikkoina yläluokan hotelleissa,missä sai viekotella rikkaita protestanttiperittäjättäriä sänkyyn ja herätä myöhään iltatuuriin

John käänteli kankkujaan puutarhatuolissa Connien tuodessa muovitarjottimella huurteisen Pabst-olutpullon.
Vaikka olut oli saksalaispanimon valmistamaa,se kylmänä maistuisi kesähelteellä.Aitoa Guinnessinin tummaa olutta harvoin sai marketista....

New York 5th Avenue Plaza

jatkuu.."Checker-diili"