ESIKIRJOITUS JA PIKKUHISTORIIKKI
----------------------------------------------
Sotilaspastori Antti Ville Lukkarinen kirjoituksen otsikon mukaan ei ehkä ollut laajalti tunnettu sota-aikana Suomen puolustusvoimissa,mutta omassa yksikössään hänet kyllä tunnettiin erittäin toverillisena henkisenä aseveljenä sekä savolaisen lupsakkana kenttäpappina.
Aseveli-sana ehkei ole oikea termi sotilaspastorille,koska hän ei rauhanmiehenä kantanut käsiasetta vyöllään kuin muut upseerit.Kenttäpapithan katsottiin armeijan hierarkiassa kapteenin arvoisiksi.
Aseista ja etenkin tykeistä Antti tiesi paljonkin palveltuaan RUK:in käyneenä kenttätykistön vänrikkinä Talvisodassa.
Upseerien käsiaseina käytettiin parabellumia,jota Antti latinaneksperttinä kutsui mahanalusaseeksi.(Para-Bellum-pistooli).Itse papinpoikana jouduin moneenkin latinantenttiin isäni kanssa Kemiön Kiilan Mäntyrinteen kesämökkisaunan lauteilla ja useasti tästä parabellum-sanasta rovasti alkoi väännellä paraplyitä,parashuutteja ja paraleptikko-olympialaisia koivuvihdan läiskeessä ja kiukaan suhinassa.
Parahan latinassa merkisee alapuolta ja bellum mahaa.
Kaisa-ruustinnan mukaan rovastin maha killotti kuin kinkerlampaalla savon kielellä.
Pilapiirtäjä Karikin aikoinaan kuvasi paksua,kokoomuslaista ja kypäräpäistä pappia Kokoomuksen,kirkon ja armeijan mannekiinina.
Evp.sotilaspastori Lukkarinen oli vielä sota-aikana suhteellisen soukka ja lyhytjalkainen savolainen ja vasta viimeisellä kustannuspaikallaan Salo-Uskelan seurakunnassa nuorisopastorina,kappalaisena ja rovastina hänen vatsansa alkoi kasvaa uudesta hyvinvoinnista ja seurakunnan toimiin kuuluvista ruokahäistä ja-siunauksista sekä lukemattomista kahvikalaaseiista.Itseään hän kutsuikin seurakunnan pullasorsaksi.
Rintamalla Töpinän sapuskojen rinnalla sotilaspastorit tarjosivat hengenravintoa taistelijoille ja yleisesti uskottiinkin kotirintamalla kenttäpappien työhön kuuluvan samoja toimintoja kuin siviilipapeillakin eli seuroja,jumalanpalveluksia ja hautauksia.Todellisuudessa näitä kirkollisia rituaaleja kenttäpapit suorittivat rintamallakin ja Antin Ajastaikojen mukaan hän myös piti yksittäisiä rippikouluja sotamiehille.
Suurin osa kenttäpapin työstä kuitenkin kuului yksikön JsP:lle eli joukkosidontapaikalle,missä päätehtävänä oli kaatuneiden tunnistaminen ja kaatumisilmoitusten lähettäminen omaisille.
Yleisesti ei olla kuultu paljoakaan sotilaspappien sotakokemuksista,koskei papeilla ole ollut tapana kehua suurista "sankarteoista" etulinjoissa saarnaspöntöstä taikka kinkereiden kahvikalaaseista.Tavallisesti uskottiin pappien pakoilevan korsuissa , esikuntarakennuksissa ja upseerien teltoissa,mutta Antin kohdalla pesäpaikat sattuivat olemaan Kannaksen JsP-teltoissa ja hylätyissä taloissa tai pikaisesti kyhätyissä teltoissa venäläisten suurrynnäkön aikana jatkosodassa v. 1944 ja Lapin sodassa. taisteluyksikkönsä kanssa.Monen ateistisotilaankin huulilta saattoi kuulla suurhyökkäyksen aikana hätäinen Herraa Jumala-huudahdus,mikä todistaa kenttäpastorin hengentyön tuottaneen pientä hedelmää.Pakon edessä syvälle ja piiloon painettu luterilainen kasvatus sai sodan karhentaman eturintamasotilaankin turvautumaan tiukan paikan tullessa näkymättömän taivaallisen komentajansa tukeen.
Kenttäsielunpaimenen työtä ei laskettu kranaattien ballistiikalla, suuntimon asteilla eikä sirpaloitumisvahvuudella,vaan sanan ja rukouksen voimalla.
Kenttäpapit eivät istuneet selustassa komentopaikkojen rasvaisten lihapatojen ääressä,vaan söivät etulinjassa samaa Töpinän sapuskaa kuin sotilaatkin tai sitä, mitä repun pohjalta löytyi,huollon yleensä katkettua taisteluiden aikana.
JsP-työ kaatuneiden tunnistamisessa ja kaatuneiden jäänteiden kokoamisessa ns. ei-kenekään -maalta rintamien välistä ei ollut kenttäpapin mielityötä sanitäärien kanssa.Sodassa ei ollut hautausurakoitsijoita,joita siviilissä voitiin kutsua hakemaan ruumiita saniteettisesti pakattuina ruumisautolla haudattavaksi.Vihollisen kiväärinjyvässä oleminen sai kenttäpapinkin pelkäämään hakureissujen loppusaldoa,että itsekin päätyisi kaatuneiden telttaan tunnistettavaksi.Antti yleensä nukkuikin kaatuneiden teltassa,missä sai kirjoitusrauhaa ja lepoa,upseerien läiskiessä naapuriteltassa lehmäntaljan kokoisilla korteilla pokeripelissä Marskin viinojen kannustamina.
Sotilaspastorin surutyö etulinjassa oli monasti raskasta alituisesssa kuolemanpelossa,vaikka kutsumuksessa ja vakaumuksessa oltiin valmistuneita rajantakaiseen elämään.Oma henkihän oli kullankallista papeillekin!
Sotilaspastori Lukkarinen oli erittäin tarkka muistiinpanija sekä rintamalla että siviilissä.
Papinvirassahan täytyy pitää tarkkaa aikataulua vihkimisistä,siunaamisista,kasteista,ripeistä,ehtoolliskäynneistä,saarnan valmisteluista ja kirjallisista töistä kirkkokonttorissa.
Talvisodan puhjettua nuori pappikokelas ja kenttätykistön vänrikki oli ostanut iisalmelaisesta kirjakaupasta varmaankin vuoden 1940 Ajastajan,mutta jälkipolville ei ole jäänyt taskuallakasta edes kansiakaan.Samoin vuosien 1941-43 allakoista.Vasta sotavuoden 1944 Ajastaika ja vuoden 1945 Aseveljen kalenteri olivat pappilan penskojen luettavissa papin työpöydän vetolaatikossa,kun uteliaisuus oli kannustanut kaivelemaan isän tavaroita SPR:n keräysmarkkojen etsinnässä karkkinälkään.
Vuonna 1940 kenttätykistön vänrikki oli nainut iisalmelaisen lapsuudenystävänsä Kauppisen Kaisan,jonka isä Kalle Kauppinen oli antanut luvan vihkaisuun pitkän riiustelun tuloksena,jos Antti lukisi itsensä papiksi.Antti itse olisi halunnut näyttelijäksi,joita taitoja hän esimerkillisesti käyttikin saarnaspöntöstä.Lyhyenläntänä pappina Antti nousi pontta saadakseen lakerikenkiensä kärjille katsellessaan ylöspäin kirkkoholvin kaariin ikään kuin saadakseen hyväksyntää saarnaansa taivaalliselta työnantajaltaan.
Kalle Kauppinen taas oli oikea kauppias eikä kovinkaan körttiläinen,kuten Antin isä Juho,arkkutimpuri.
Kalle monasti unohti itsensä Kajaanin , Oulun ja Viipurin hotelleihin kortinpeluuseen ja akvaviitin nautiskeluun viikkokaupalla,Kaisa-tytön joutessa hakemaan junalla isää kotiin.Kauppisilla oli myös suuri maatila Iisalmen maalaiskunnassa,jonka valtio ja velankerääjät myöhemmin realisoivat Kallen pelivelkojen katteeksi.
Itse papinpoikana olen perinyt veressä Kallen mieltymyksen akvaviittiin,mutta peluuhalu on jäänyt vain Hullunkuristen perheitten tasolle.
Kaisa seisoi talvisodassa Iisalmen kaupungin vesitornin katolla ilmavalvontalottana sihtaamassa Zeiss-kiikareilla niitä "Gutzeitin" koneita.
Kaisa oli tukevajalkainen käytännön nainen,oikea hevos-ja autonainen.Kauppisten Mulanniemen tallissa hirnui pari ravihevosta ja toisessa tallissa sytkytti 1927-mallinen Viiksi-Heikki eli T-Ford-feetoni,jonka sufletti ja guttaperkkaikkunat läpsyivät Iisalmen maalaiskunnan santateillä Kaisan ohjaamana.Myöhemmin vuonna 1936 Ford sai kaverikseen saksalaisen Opel Olympia Kadettin,jonka keulamaskissakin seisoi olympia-aiheinen laatta saman vuoden Berliinin olympiakisojen kunniaksi.
Antti samana vuonna matkusti IKL-kavereidensa kanssa mustapaitojen Campo di Mussolini-leirille Italiaan,.käymällä matkan varrella Berliinin olympialaisia katsomassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti