Kun sota yhdisti republikaanit ja demokraatit

 

FDR 1941

Nyt kun Valkoisessa Talossa istuu vielä tammikuulle vanha isäntä ja uusi valittu isäntä ei ole vielä edes päässyt sisälle taloon, Yhdysvalloissa eletään suuressa jännityksen draamassa,mitä tulisi tapahtumaan,jollei vanha isäntä  luovuttaisi talon avaimia. Suurin osa maan  republikaaneista elää uudessa Cuckooland-uskossaan,että uusi tuleva isäntä olisi varastanut massiivisella kieroudella vanhalta isännältä ääniä miljoonakaupalla.

Vuoden 1941 joulukuussa New Yorkin Brooklynin Jamaica Bayn uudisasuinalueella asui rakennusurakoitsijamagnaatti Fred Trump vaimoineen ja kahden pikkulapsensa kanssa 7-makuuhuoneisessa talossaan.Häntä kutsuttiin rakennusalan Henry Fordiksi rakennettuaan halpoja ruskeakivivuokrataloja Bronxiin ja Brooklyniin jo vuodesta 1927 asti kiinnilainaamalla valmistuneita talojaan uusien rakentamiseksi. Vasta sodan alettua Fred perheineen muutti Virginiaan itärannikolle lähelle,minne syntyi uusia laivatelakoita sotateollisuutena. Fred keksi rakentaa laivanrakentajille telakoiden lähistölle uusia asuinalueita..Sodan loputtua Fred muutti takaisin perheineen Jamaica Bayhyn. Jamaica Bayn uudisalue oli syntynyt 30-luvulla,jolloin etelä-Manhattanilla asuneet varakkaat valkoiset olivat muuttaneet sinne monikansalaistuneista kortteleista. Fred Trump oltiin 20-luvun lopulla pidätetty Manhattanilla Ku Klux Klanin mielenosoituksessa.Hänen isänsä oli juuriltaan luterilainen saksalainen,mutta kuollut v.1918 pandemiaan eli aasialaiseen flunssaan. Hänen äitinsä taas oli juuriltaan presbyteeriskotti. Fred Trump oli aloittanut työuransa teurastajan juoksupoikana ja poikiensa kasvettua 40-luvulla hän pakotti heitäkin jakamaan sanomalehtiä ja keräämään tyhjiä pulloja rakennustyömailtaan panttirahojen keräämiseksi.  

Lainaan vapaana käännöksenä BBC:n kirjeenvaihtajan Alistair Cooken kirjasta American Journey.mitä Valkoisessa Talossa tapahtui joulukuussa 1941. 

Nykyinen presidentti Donald Trump  Valkoisen Talon lehdistötilaisuuksissa katselee karsaasti  mm. BBC:n  kirjeenvaihtajaa  väärien uutisten levittäjänä.

On tullut tavaksi nykypäivän historiankirjoituksista olettaa,että historia uskoo dramaattiseen ironiaan,joka viestittää herkille ihmisille sekä sanomalehtimiehille hieman draamaa tulevasta ilosanomasta tai onnettomuudesta.

Tällaisella perinteellä,jota elokuvateollisuus on vapaasti viljellyt,Washington D.C. vuoden 1941 joulukuun 6. päivän iltana olisi ollut tuntemattoman hermostuneisuuden tai melkein rikollisen apatian paikkana. Se tietysti oli yksinkertaisesti yksi 40-luvun alun lauantai-ilta. I Maailmansodasta lähtien lauantai-illasta oli tullut länsimaailman tärkeä juhlapäivä,jolloin useimmat ihmiset "rentoutuvat" suosittuun jännitemuotoonsa..oli se elokuvissa käynti tai pokerin pelaaminen tai alennusmyyntiostokset, rakkaus,alkoholi tai tuhannet vilkkuvat pääkatujen neonvalot, kaduilla eteenpäin- ja taaksepäin mateleminen,tunne toisten kanssaihmisten harmittomasta kosketuksesta..tai ehkä iltamyssycokis paikallisen rohdoskaupan tiskillä..

 

1941 joulukuu Washington D.C.

Washingtonissa se oli yksi raaka ja sumuinen ilta....huono ilma ulkona minkäänlaiselle kävelyn tapaiselle..Washingtonin toimittajan kotona puolisen tusinaa vierasta spekuloi sen hetken painavasta diplomaattisesta puheenaiheesta: paraikaa tapahtuvasta Neuvostoliiton suurlähettilään Maxim Litvinoffin vierailusta. Istuessaan nauttimassa onnellisina grogilasit käsissä he ihmettelivät kuinka presidentti pärjäisi tässä herkässä tilanteessa synkronoimaan taitojaan politiikassa ja draamassa. Jännänä kysymyksenä oli  vakuuttaa kansalaisille mukaanluettuna 20 miljoonalle amerikkalaiselle katolilaiselle,joille toistuvasti oltiin kerrottu Stalinin olevan Anrikristuksen,josta tulisi,jos Hitler sattuisi häviämään,seuraava Euroopan mantereen ylivaltias. Me toimittajat sattumoisin asetuimme Rooseveltin Venäjälle nimittämän henkilökohtaisen lähettilään Harry Hopkinsin puolelle...ja joka seisoi presidentin Potomac-purren keulassa tervehtimässä vierasta kädessään kourallinen sytytettyjä venäläisen ortodoksikirkon kynttilöitä. Sellaisilla miellyttävillä tempauksilla voisivat yhdysvaltalaiset poliittismieliset kansalaiset tyydytellä itseään uneen sinä iltana ennen joulukuun 7. päivää.

Samoin itse sunnuntai,joka myöhemmiin nimettiin päiväksi,joka eläisi häpeässä,oli tuskin eroittunut muista joulukuun sunnuntaista..eikä juuri Washingtonissa,missä sään tehtävänä marraskuusta huhtikuulle oli tarjota ihoon tarttuvaa sumua,joka kattoi kaupunkia kuin märkä tiskirätti. Sunnuntaiaamu oli miellyttävän lämmin ja kristallinkirkas. Oli uskottavaa,että monet amerikkalaiset ajattelivat Japanista,koska presidentti oli yöllä lähettänyt henkilökohtaisen viestin keisari Hirohitolle toiveissaan tietää ettei japanilaisten joukkojen keskittyminen Indokiinaan ollut osoitettu ..kuten selvästi näytti...Thaimaahan..Kuitenkin japanilaisten ongelmana..jos sellainen oli..jäisi toimittajille tasapainoitettavaksi molempiin kouriin. Muutamilla toimittajilla oli muita murheita. San Fransiscossa yksi toimittaja tarjosi lukijoilleen sapatin miettelyiksi proosaa jumalanpalvelukseksi otsikolla "Republikaanipuolueen pitää pelastaa itsensä".  

John L- Lewis

Useimmat toimittajat kuitenkin pari päivää aiemmin olivat heittäytyneen verbaalisiin koukeroihin Yhdistyneiden kaivostyöläisten Liiton johtajan John L. Lewisin viileästä huomautuksesta " Ette voi kaivaa hiiltä bajoneteilla"..ja juhlivat nyt kongressin menestyksellisestä lakiasetteesta asettaa kaikki kyseessä olevat liittojärjestöjen lakot ja ja lakkovartijatoimet laittomiksi..ja asettaa 60 päivän pakollisen "jäähdytysajan" kaikille lakkouhkille..joka pisti työväenliikkeen koko historiansa aikana ennen tuntemattomien pakotteiden alaisiksi.

Kuitenkin sellaisena mahdottoman aurinkoisena ja kutkuttavana päivänä amerikkalaisten piti ryömiä ulos sängyistään ja tuntea itsensä kohtuullisen onnellisiksi siitä, että kaksi uutista sanomalehtien melkein kaikkien etisivujen pääotsikkoina olivat Belgian kuninkaan ja tavallisen kansalaisen naimakauppa sekä laivastoministeri Frank Knoxin vakuuttelu,että Amerikan kansa saa tuntea täyttä luottamusta laivastoonsa.

Mielestäni henkilöstön lojaalisuus,moraali sekä tekninen kyky ovat lyömättämiä...Vertauspohjalla Yhdysvaltojen muihin voimiin laivasto on kaikkien huipulla.

Kuka tahansa neuroottinen lukija voisi tuntea näitten rohkeiden sanojen välistä pientä epäilyn nipistystä,jos peukaloisi taaksepäin perjantain Time-lehden numeroa lukeakseen kaksi painettua lausetta: "Kaikki on valmista.... Rangoonista Honoluluun,jokainen mies on taisteluasemissa."

Erikseen täten nämä vakuuttelut kielivät pelosta,josta ei kenenkään---poikkeuksena Japanin suurlähettiläs ja hänen vieraansa tukeva ja pieni herra Kurusu----olisi syytä pelätä..

Yhdysvaltojen varapresidentti oli New Yorkissa,kongressin puhemies oli haukkomassa ilmaa autoajelulla,Washingtonin kirjeenvaihtajat olivat poissa viikonlopun eli vuoteessa tai kuten kaikki isät koko maassa..ulkona sunnuntaiparhaissa viattomina kävelyllä lastensa kanssa.

Yhdysvaltojen psykologinen suhde Euroopan sotaan muistutti hyväntekevää ystävää,joka jättää onnettoman Euroopan psykopaatin sairasvuoteelle "lend-lease-kukkapuskan",potilaan kouristellessa sisälmyksissään.

Amerikka oli nukkumassa työviikon jälkeen sopimalla kutsutapaamisia,kiipeämässä Minnesotan ja Vermontin lumen kattamien aitojen yli,tappamassa kärpäslätkillä banaanikärpäsiä Floridassa,kalastamassa Oregonin sumuisella atsalearannikolla,panemassa pöytään kotitekoista jäätelöä ja omenapiirasta Kansasissa perhepäivälliselle tai kuorimassa rapuja itäisen Marylandin rannikolla,jauhamassa suussaan pecan-pähkinöitä länsi-Teksasin korotetuilla jalkakäytävillä,uskaltamassa heittää vihreälle veralle Nevadan saluunoissa juuri ansaitun hopeadollaripinon noppapelissä,viemässä isoäitiä kirkkoon New Hampshiressa,ajamassa sunnuntaikierrokselle pois hevosista ja karjasta Cheyennessä,pois Houstonin öljykentiltä ja pois vakuutuksista Hartfordissa Connecticutissa.

Amerikka oli valmistamassa aseita ja ruokaa briteille tuntiessaan yhtäkkistä onnea Venäjästä,mutta kotona 130 miljoonaa ihmistä eli omaa elämäänsä amerikkalaisin tavoin...lukemalla jalkapallo- ja jääkiekkotuloksia,ottamalla vakuutuksia,saamalla nenäontelotulehduksia,istumalla verannalla tuulettumassa viuhkoilla,ajattelemalla vaihtaa vanha auto uuteen virtaviivamalliin,jossa ei ole vaihdekeppiä lattiassa,ajattelemalla uuden lapsen teosta tai avioeron otosta tai menemisellä kalaan tai jäämisestä kotiin kuuntelemaan filharmonista orkesteria radiosta..tai iltapäiväunien otosta...ottamalla rennosti kaikkialla..

Perheet,joilla oli ensisijainen tilaisuus tuntea ensimmäinen terävä kauhean tapahtuman viilto..pieni veitsenisku olkapäiden välissä,olivat juuri niitä,jotka kuuntelivat filharmonista orkesteria radiosta..joko ne olivat musikaalisia tai ajattelivat olevansa kulttuurillisia niin tehdessään tai jotka kuuluivat normaaliin perhe-enemmistöön tällä mantereella,jotka pitivät radiota elämisen taustakulissina..eräänlaisina  tapetteina,joita vastaan he söivät,kuorsasivat ja riitelivät..

Filharmoninen orkesteri oli juuri virittelemässä Shostakovitshin I sinfoniaa,kun uutislappu oltiin annettu hämmästyneen kuuluttajan käteen...

Hän luki sen ja 26 minuuttia kahden jälkeen moni kuuntelija jäi istumaan kodeissaan .."ei täysin ällikällä lyötyinä" kuten lehdet julistivat myöhemmin...vaan täysin ymmällä missä Pearl Harbor sijaitsi..

7.12.41 Japanilaisen lentäjän ottama kuva
Pearl Harborista

Minä olin istumassa muistaakseni olohuoneessa Washingtonissa vieraana. Isäntänäni oli mies,joka tiesi paljon sotarintamista jotka kiemurtelivat mantereitten ja valtamerten poikki huoltomielessä. Rehellisesti muisteltuani kun uutiset tulivat eetteristä yritin pikaisesti ja syyllisenä tietämättömyydestäni päätellä,missä päin Pearl Harbor sijaitsi. En tiennyt mitä ystäväni ajatteli,koska kesti puolisen minuuttia meille hyväksyä japanilaisten ihmeellinen röyhkeys--ilman taikka lentotukialusten kanssa jossain kaukana kotoa. 

Ilmeisesti kaikista rehellisin julkisen vallan edustajan reaktio oli sydäntäsärkevä lause John L. Lewisin suusta..ja joka tavattiin kotoaan kysyttäessä...."Millä helvetissä ne pääsivät sinne?"

Isolaatiota eli sotaan liittymistä vastaan kannattavalla senaattori Gerald Nyellä oli epäonni America First-kokouksen avaamisessa Pittsburghissa ennen puheensa alkua,jolloin hänelle ojennettiin käsinkirjoitettu paperilappunen japanilaishyökkäyksestä.  Hän sekoili sanoissaan ja vaikeni..sanomalla "En voi uskoa tätä!"...ja sitten otsa kurtussa jatkoi varoitusta kihisevälle kuulijakunnalle amerikkalaisia sodanlietsojia vastaan.

Isolaationisteille sen täytyi olla yksinäinen ja kauhistuttava päivä.

Sinä hetkenä kun epäilys oltiin vahvistettu,että Pearl Harbor todellakin oli Tyynenmeren laivaston tukikohta ja missä,kuten Times-lehti oli muistutellut iloisesti,että "kaikki miehet olivat taisteluasemissa"..oli kyse sekunneista,kun ajatukset karkasivat holtittomina. Kesti minuutti tai pari ennen kuin mielen juoksevassa oravanpyörässä pysähtyi ajatus,että tämä tarkoitti sotaa.

Kellot ja uutiskaukokirjoittimet Kansallisella Lehdistökerholla soivat kuin kulkuset Korvatunturin porojen askeleissa..ja jotain oli tapahtumassa Valkoisessa Talossa.

Valkoisen Talon rauta-aidan säleköiden välistä kurkisteli pysähtymätön ja tuijotteleva ihmisjono. Siellä oli ihmisjoukkoja ja ihmisrypäleitä,pysähtyneitä perheitä,pummeja ja henkilöitä,jotka olivat kuulleet jotain ääntä eivätkä tienneet mistä se tuli.

Heti kun auto kaarsi ympäri pääportille poliisit ja salaisen palvelun miehet piirittivät pikaisesti vastoin Valkoisen Talon tapaa. Ja milloin auto sattuikin ajamaan ulos,pieni kokoontunut ryhmä kurkki sisään ikään kuin koko mysteeri henkilöityneenä istui sen takapenkillä.

Terästyöläisen perhe kuuntelemassa  uutisia
radiosta 1941

Valkoisen Talon lehdistöhuone oli jo täynnä tupakansavun kuristamaa energiaa..mikä oli Washingtonin paniikkihajua..

Reportterit jakoivat muistilappuja toisilleen kuin kiireelliset pankkiirit,jotka olivat kuulleet,että heidän kirjanpitoansa vaadittiin haasteilla nähtäväksi.

Hyvin harva kirjoitti,mutta kaikki polttivat ja kävelivät ympäriinsä hermoina todistamassa miten he sopeutuisivat ensimmäiseen maailmaa vavisuttavaan kriisiin.

Kaksi lihavaa miestä oli juuttunut huoneen kahteen puhelinkoppiin ojentamaan muistilappuja odottavalle juoksupojalle tai heiluttamalla kättään kriisitilasähkömiehille,jotka olivat polvillaan johtokelojen seassa yhdistämässä tai irroittamassa johtoja NBC:n mikrofoniin,jonka Stephen Early,presidentin lehdistösihteeri oli antanut asentaa..

Earlyn sihteeri,sinijumpperinen tyttö kiusallisin välein irtautui lehdistöhuoneeseen kuin kätilö synnytysosastolle,jossa jokin oli mennyt pahoin vikaan..

Hän vähän väliä lausui.."Herra Early tulee tapaamaan teitä juuri nyt!". Me tuppauduttiin hänen huoneeseensa ja hän ilmoitti presidentin olevan sotaministerin,laivastoministerin ja esikuntapäällikön kenraali Georg C.Marshallin kanssa. Hallitus tulee kokoontumaan 8.30 tänä iltana ja puolen tunnin päästä kongressin johtajat tulisivat tapaamaan presidentin. Yhtäkkiset kutsumiset  "maan surujen sairassängyn" viereen tulivat niin ennalta odottamattomissa intervalleissa,että parin tunnin perästä,vaikka uutinen oli jo väljähtänyt...se oli liikaa monelle.. .

Muutaman kutsun perästä yksi nuori  ja nätti nainen..yhden uutispalvelun kirjeenvaihtaja.. tuli Earlyn huoneeseen kesken tiedoitustilaisuutta.Nainen näytti punakkaalta,tuulen pieksämältä yrittäessään vetää hansikkaita vapisevista käsistään. Yksi sormikas ei irronnut ja hermostuneena hän kaivoi sormiinsa kassistaan lyijykynän,joka katkesi. Yli tunnin kestänyt henkinen jännittyneisyys,joka ei vielä ollut tasaantunut , kuvasi täydellisesti tunnepurkausta hyväntahtoisin latteuksin. Minä tarjosin neidille juuri teroitetun lyijykynän kääntyessäni ovelle ja siitä ystäväni autoon tuntiessani itseni selittämättömän välinpitämättömältä.

Cordell Hull

FDR ja Cordell Hull

Ajaessamme portille päin musta limusiini  ajoi edellä ajotien keskellä pysähtymällä sekunniksi porttivartiokopilla.Näin vilauksen takaistuimella olevasta henkilöstä...valkoisesta tukasta , kotkannenästä ja punaisesta niskasta...valtiosihteeri Cordell Hullista. Hetken yleisöjoukko,joka oli paisunut sadan hengen paksuksi tiivistelmäksi ja sumentunut myöhäisessä ilta-auringossa..ei ollut pettynyt..

Siinä oli Nestor-kuningas,kansan puhemies poistumassa niin klassisesta tapahtumasta näyttämöltä,etteivät edes viralliset raportit olisi voineet vääristellä sitä.Japanilaiset lähettiläät,jotka olivat pyytäneet audienssia kello kahdelta..olivat saapuneet 20 minuuttia myöhässä,jolloin valtiosihteeri Hull oli pitänyt niitä odotushuoneessa tahanomaisesti toiset 20 minuuttia.Hetkellä,jolloin japanilaiskaksikko oli ojentanut  vastauksen Yhdysvaltojen  marraskuun 26. päivän ehdotukseen,uutiset Valkoiselle Talolle oltiin väläytetty hyökkäyksistä  Manilaan ja Honoluluun.

1941 joulukuu..japanilaiset pyöräjoukot
saapumassa
Manilaan

Valtiosihteeri Hull oli tietojen mukaan pistänyt pinze-nez-rillit kotkannenälleen ja lukenut välinpitämättömästi raporttia..ja antanut sen takaisin vieraille sanomalla: " Kaikkina 50 vuoden palveluni aikana julkisessa hallinnossa en ole koskaan nähnyt dokumenttia niin täynnä häpeällistä valhetta ja vääristelyä..niin suuria,joita en tähän päivään mennessä olisi koskaan kuvitellut yhdenkään maapallon hallituksen pystyneen lausuneen suustaan niitä.."