Pois muodista? Tekeekö puku miehen? 2.

Ukkirovasti  nykymuodinmukaisena v.1976
Juhart 2012

1974 tuore sulhaspoika samettipuvussa ja platformikengissä.
Isärovasti puolestaan hillityssä räätälin tekemässä puvussa.Morsian jä tämän äiti vienon näköisinä keikareiden seurassa.

1970-luvun nuori pisti suurimman osan tilistään muotiin sekä huvituksiin.
Huvit kuten muoti oli kyllä kallistumassa enkä koskaan ole kuullut kenenkään menneen vararikkoon edes huvittelemisessa.
Teinitalo oli tullut pikkukaupunkiin Jussinkin avatessa tilin liikkeessä,jonka telineistä sekä hyllyiltä löytyivät Levis-farkut sekä vakosamettiasusteet .Paitamuoti oli muuttumassa ylisuurista ja kukallisista 60-luvun  carnabystreetmäisistä kaulusmalleista hillitympiin pastellivärisiin ja mustanapillisiin malleihin.
Teepaitamuodissa hippiajan psykedeeliset ja virttyneen näköiset mukaelmat olivat vielä pitkään suosittuja nuorison standardikuteina Ruisrockeissa ja muilla rockfestareilla.
Muistan yhdet ja ainoat rockfestarit käymäni Koski(s)rockin,mikä pidettiin Koski Tl:ssä yhtenä kesänä,
Ilmeisesti olin mennyt sinne Clarion-autokasettisoittimesta kuuluvassa Jose Felicianon  nasaaliäänessä kaverini Hallbergin Torstenin kanssa tämän eläinlääkäri-isän valkoisella ja kyrmyselkäisellä Volvo PV 544 Favoritilla,mikä muistutti Likkuvan Poliisin volvoja. Poliisiautoja olikin koko juhlinta-alueelle menevä tie täynnään.
Yllätykseksemme tapasimme festarialueen vieressä sijaitsevan pienen järven selältä humalaisen kotikaupungin Saluunan vakioporukan vesomassa airoilla pienessä jollassa.
Huusimme moikkaukseksi kavereille,että ketä siellä paatissa kännissä oikein vehkoo.
Veden kantamana vastaussammalluksena kuulimme jollasta:
--Nesteen soutajat!
Torstenilla oli silloin päällään Levisin farkkupuku sekä sen alla valkoinen teepaita.
Minulla oli niskassani khakinvärinen ranskalaisen muuukalaislegionnalaisen univormutakki sekä vaaleanruskeat vakosamettifarkut.Takki oli kätevä kaiken piippuparafernaalin mukana kantamisessa,kun siihen aikaan piti näyttää miehekkäältä Savinellin suorapiippu suussa ja puhallella toisten silmille MacBarenin makeita Golden Blend-savuja.Legioonalaistakki oli melkein luodinkestävää pressukangasta ihmetellessäni,miten sotilaat kestivät sellaiset päällään Saharan lämmön ajaessaan takaa beduiiniroistoja.
Sahara-takki omalla tavallaan aanaili tulevaa 20-vuotista leikkimistäni maailman suurimmassa santalaatikossa,Saudi Arabiassa vajaan kymmenen vuoden perästä.

Muukalaislegioonalainen
Juhart 2010

Vakosamettitakkeja pidin niskassa kauppaopiston yo-luokan käynnin jälkeenkin,vaikka ne kainaloista kemikaalisessa happokäynnissä kesällä hiotessa haisivat kissanpissalta.Takin pesunkin perästä akryyliseos alkoi tuoksahtamaan ilkeältä käytössä...mutta kuteen ollessa  mukava ja käytännölinen,niin käytin sitä siihen asti.kun horjahdin naimisiin v.1974.
Samettitakki,missä ei ollut edes vuortakaan ja ostohinnaltaan "eullinen", kuten äitini aina savonkielellä sanoi,päätyi muovikassissa lopulta kerrostalon roksakonttiin.
Roskiskatitkin kiersivät sen kaukaa pissaamalla naapuritalon puskiin.
Silloisella vaimolla kuten nykyiselläkin oli hyvin ulkolaisen herkkä nokka suomalaismiehen hajupäästöistä.

Vakosamettijakku

Ennen hippimuotia 60-luvun alussa beatnikit muotiradikaaleina kutoivat ylisuuria villapaitoja ja lainailivat vanhempiensa baskereita versovassa kapinamielessään.Baskeripäät olisivat sopineet paremmin Pariisin Montmartren taulukauppiaiksi kuin lounaissuomalaisen pikkukaupungin kahvibaareihin. Minua suomalainen baskeri muistutti pappilan Hilkka-pyykkäristä,joka jopa pesutuvan lipeähöyryissä piti sellaista päässään.Siinä baskerin keskellä seisoi sellainen kankainen tappikin kuin jonain huutomerkkinä tai juoruantennina..
Luulin ainoastaan suomalaisten,kuten brittimiesten pitävän vuorokauden ympäriinsä lippalakkia päässä.
Joku velmu oli lohkaissut lippalakistaan,että vain saunassa ja naidessa hän ottaa sen pois päästään.

Konservatiivisesti pukeutuneet nuoretkin uskaltautuivat pukeutumaan hippiaallon mukana tuomiin valmisvaatteisiin.
Nuorison hakiessa 60-luvulla vaihtoehtoelämäntapoja kulutustalouden ulkopuolelta hippiliike oli noussut Kaliforniasta maailmalle vastakulttuuriksi..
Vapaa seksi,kommuunielämä,helmet,ketjut ja hapsulliset mokkanahkatakit pasifismimerkkien koristamina palvelivat kulutusyhteiskunnan antiteemoina.
Hetken perästä hippiaksessoreja sekä -vaatteita myytiin muotiartikkeleina kaupoissa.
V. 1968 Stewart Brandin kirjoittama ekologiaopaskirja "Koko maapallon katalogi", mikä ohjasi lukijoita hortokulttuuriseen ja itseriittoiseen elämäntapaan myi miljoonia sidoksia,tekemällä hippikirjailijasta miljonäärin.
Siinä hippiaate teki oikein kuperkeikan.

70-luvun muotia Kaliforniassa

Kauppaopiston naiset ihailivat,ei lyhyenläntää,pulisonkiposkista sekä leukapartaista papinpoikaa,vaan tämän muodikkaita kuteita.Leukatupsustani eräs helsinkiläinen naisopiskelija tupakkahuoneessa luuli,että peitin parrallani heikkoa leukaa. Ajettuani partani tyttö vain totesi,että leuka olikin vahva luullessani jo tärskyjen olevan päällä.
Väärin!...vaikka kävelin komeana paksukorkoisissa platformikengissä ja upslaakisissa ruutuhousuissa kukkoilevana könsikkäänä.Tulevalla konttoristilla oli Hesassa oma poikakaveri ja Datsun SSS:n kaatuvat etupenkit.
1970-luvun puoliväli toi uusia tuulia Jenkkilästä Happy Days-televisiosarjan mukana.
American Graffitti-filmikin muutti nuorten muotimakua amerikkalaisen high school-oppilaiden plagioinnissa. Amerikkalaismuotia sekä elämäntapaa sodanjälkeiset suuret sukupolvet olivat jo saaneet katsella 60-luvulla mustavalkoisina makupaloina television Leave It to Beaveristä,Father Knows Bestistä sekä Nelsoneista. Jenkkiautoharrastuskin oli lisääntymässä pikkukaupungissa.jonka pääkadulla edestakaisin liu'uttiin kartsalla isien vanhoilla Valianteilla ja muilla kompaktiamerikanraudoilla perä nostettuna kuin nokkivilla kanoilla.Fonzieiksi pukeutuneet kuljettajat vahvan tukkageelin alla nauttivat Kenwoodin kasettistereoissa amerikkalaisten radiojockeyden musiikkiohjelmia oikein amerikankielellä.
Muoti oli muuttunuut vapaammaksi ja amerikkalaisia elämäntapoja ihannoivaksi.
Ilmiö oli selvä antiteema vasemmistolaisuudelle,mitä vasemmalle kallistuvien ja rikkaista perheistä lähteneiden korkeakouluopiskelijoiden piirissä ihailtiin kukallisisten beriozkahuivien ja mustien Ho Tshi Minh-nappisten baskereiden alla.
Minun entinen leikkikaverini pappilan pihalla pastori Luikun poika opiskeli Turun yliopistossa vasemmistolaista lääketiedettä ja tapasin hänet usein samettitakkisena risupartana Moselin merimieskapakan punaruutuisen pöydän ääressä.Olin jo tapellut pikkupoikana tämän kanssa ja suutukissani iskenyt porkkaanterällä silmäkulmaan.
Moselissa tämä haukkui minua vieläkin faskistipaskan ja IKL:läisen rovastin pojaksi. Tiemme kyllä erosivat pian sen jälkeen., päädyttyäni kymmenisen vuoden perästä ostopäälliköksi Saudiin porvarirovastinpoikana ja hänen ilmeisesti radikaalipapinpoikana jonkin lääninsairaalan kirurgiselle osastolle anestesiatohtoriksi.Yhteisenä tuloksena minä ajoin arocadillacilla saittityömaalle ja hän ilmeisesti uudella mersulla sairaalan lääkäreille varattuun parkkiruutuun.
Niin ne aatteetlin yhdistävät!
Amerikkalaisuutta taas ihailivat monet työläiskotien kasvatitkin,kuten mm. ammattikoulusta valmistuneet autonasentajat sekä tehtaiden nuoret laitosmiehet. Rasvaisissa haalareissa nuoret miehet pistivät tienestinsä autojensa alla talleissa ehostukseen sekä muotifarkkujen,collegepuseroiden sekä nahkaspittareiden ostoon.
Itselläni v.1976 perheellisenä ei ollut varaa aluksi kuin käytettyyn pompannappiin,Fiat 600:n.
Olin töissä nuorena osaston esimiehenä Saloran televisiotehtaalla palkan mennessä perheen kulunkeihin.
Melko pian minäkin istuin ylpeänä vanhan ja tuhatlappusen maksaneen 1961-mallisen kanadalaisen Pontiac Laurentianin ratin takana nahkaliiveissä, levikset ja cowboybuutsit kintuissa.

Minun Pontiacini ja pompannappini.
Julkaistu Practical Vans ja Pick-ups-lehdessä My Story-sarjassa v.2011.
Juhart 2011

Pois muodista? Tekeekö puku miehen? 1.

1959 kesällä Jussi Olavinlinnassa matkalla Sulkavan partio-opistolle tukkilaispaidassaan,
leivoslippiksessä,teryleenihousuissa ja nahkaisissa solkikengissä.

Merkkifarkuista muotietoisuuteni oli heräämässä teryleenikauteen.
Sitä kyllä voisi kuvata myös muotiorjuudeksi,koska niskassa ja jaloissa piti olla vähintäin samanlaiset kuteet ja kengät kuin kavereilla.
Teryleeni muutti koko housuteollisuuden,vaikka maaseudun isäntäväki pysyi lujasti kiinni diagonaalissa traktoreidensa pukeilla.
Pappilan naapurin housutehtailija oli aloittanut toimintansa diagonaalihousujen torimyyjänä pienestä pöksyverstaastaan.
60-luvulla 40-luvun lopulla valmistuneesta tehtaassa teollisuussingerit surisivat "suoratäryliinien" tikkaamisessa kuukaudesta toiseen housutukun Thamesin kuljettaessa housulaatikoita solkenaan linja-autoaseman sekä rautatieaseman rahtilaureille lähetettäväksi ympäri Suomenmaata.

LInja-autoaseman vitsiniekat.
Housutukun Ford Thames rahtilaiturin edessä
purkamassa housulaatikkokuormaa.
Juhart 2004

Isäkappalainenkin oli vaihtanut muotietoisena harmaaseen teryleenipukuun,mikä sopi yhtä hyvin lyseon kateederille kuin kaupunginvaltuuston kokouspöydän ääreen.
Jussikin sai tehtaan housutukusta isän ja johtajan sopimuksen sekä naapuruussuhteiden pohjalta ensimmäiset teryleeninsä tukkuhintaan.
Ne olivat  arkiharmaan värin sijasta "sottaposkan" väriset,missä kangas oli jonkinlainen ruskean ja tummanpunaisen värin sekoitusta hyvin tummin ja melkein silmännäkemättömin nyppypilkuin.

Alaikäisellä ja keskinkertaisella (keskinkertainen sana oli muistissa saksankielen lehtorin harjoituskirjasta Memoiren eines Mittelmässigen Schülers) koulupojalla ei pappilassa ollut paljon sananvaltaa vaatevalinnassa ja aina pitkän kinumisen perästä äiti suostui jonkun muotikuteen ostoon,jos se tuntui käytännölliseltä  rahallisesti sekä laadullisesti.
50-luvun loppupuolella olivat muodissa avokärkiset- ja -kantaiset nahkasandaalit,joita en koskaan saanut ja äiti veti minut korvasta osuuskaupan jalkineosastolle valitsemaan minulle umpikärkiset beessiset,sellaiset vanhuksien kuulokojeen väriset sandaalit,joilla jouduin kävelemään sivukatuja kouluun luokkakavereien ilkkumisesta.Jaloissani ne näyttivät jonkun seniorikansalaisen jalkineilta,mutta äidin mielestä ne olivat erittäin käytännölliset kärjistä eikä mitään "santahaaleja".

Äiti aina halusi lapsilleen kuten itselleen käytännöllisiä asuja ja jalkineita lausumalla,että "rumat ne vaenj vuatteilla kommeillee".En tiedä uskalsiko hän kertoa saman isälle,jonka vaatekaappi oli pullollaan turkulaisen vaatturin tekemiä mittatilauspukuja, Helsingistä tilattuja patenttinahkakenkiä sekä kalliita ulkolaisia puuvillapaitoja.Eteisen hattuhyllykin oli täynnä erilaisia stetsoneita,eedeneitä ja borsalinoja eli vilttihattuja joka lähtöön
Kouluasuna sain käyttää talvisin pitkähihaista ja ruudullista sekä pitkähihaista flanellitukkilaispaitaa uusien Lammervon housutehtaan teryliinihousujen kanssa. Kenkinä olivat ruskeat ja kärjistä kuluneet nahkasolkikengät,vaikka olin kinunut oikeita läskäreitä,jotka olivat muotia lättähattujen ja koulukaverien piireissä. Äiti kyllä toistamiseen käski minua boksaamaan kenkäharjalla Kas-Kasin keskiruskealla plankilla patinoitani sellaisiksi,että kärjistä näkisi finnisen nenänsä, lausumalla arvostelunsa työstäni,"etteivät ne ennää näätä "hukkuneen kengiltä".

Kas-Kas-plankkipoika
Juhart 2012

1960-luvun alkupuolella uudet muotituulet alkoivat puhaltamaan entisessä savikauppalassa,joka v.1960 kastettiin kaupungiksi.Ne vanhanajan pukimot kyllä pitivät asiakaskuntansa,mutta nuorisolle sekä nuoremmalle ostajakunnalle ei ollut vielä omaa asustekauppaansa.
Kestäisi kymmenisen vuotta,kun Teinitalon ovet avattaisiin.
Paakkosen Seppo oli oivaltanut tällaisen asusteliikkeen tarpeen muotitietoisille nuorille miehille perustamalla puotinsa vanhaan Keskuksen taloon Helsingintiellä.Myöhemmin Osuuspankin talon valmistuessa  Saloran vanhan liiketalon viereen,Paakkonen muutti pankkitalon alakertaan.
Paakkonen itse oli  erittäin muotitietoinen omasta pukeutumisestaan seisoessaan viimeistä huutoa olevassa liivipuvussa liikkeensä edessä paperossilla kuin elävänä ikkunamannekiinina kirjava liina rintataskussa viikattuna.
Kadun vastapuolella Jännärin basaarissa oli Kiven kalaliike,jonka omistaja Kiven Ahti samoin seisoi kadun vastapuolella paperossilla.
Kerran Ahti huusi Sepolle kadun yli:
--Hei Seppo...oleksää oikken puatis reklaami,kus piräs räkäroittii tollai rinttaskusas?
Seppo huusi vastaukseksi Ahdille:
--Panssääki Ahti samoin rinttaskuus pari silakkaa pysttyn!

1959.Osta Jamekset Paakkoselta!

V.1965 tienoilla beatlemanian jo näkyessä kaupunkikuvassa nuorison leteissä hippiliike sekä Vietnamin sodan vastaisuus alkoivat ilmeentyä vaatetuksessakin.Jotenkin lukiota käyvä nuori ei aivan tajunnut sodanvastaisuusaatetta,koska silloisena muotivaatteena pidettiin hupullista oliivinvihreätä amerikkalaismallista maihinnousutakkia. Minäkin sain sellaisen äidin katsottua takin käytännölliseksi talvipakkasissa.
Äiti osti sen osuuskaupan tiliin.
Muotitietoisuuteni heilui vanhassa sekä nykyajassa käveltyäni yhteiskouluun pappilan vintiltä löytämissäni ukin ruskeissa ja narisevapohjaisissa lapikkaissa sekä mustissa isännän puoliliiveissä,minkä vuori oli ajan kellastamaa raidallista lakanakangasta. Asu olisi sopinut jollekin körttiukolle,kuten maallikkosaarnaaja Aku Rädylle,joka piispantarkastuksissa narisutti lapikkaillaan pappilan salin korkkimattoa.Komeuden päällä minulla oli se maihinnousutakki sekä päässä tummansininen beretti,mitä koristi kansainväliseltä Kemiön partiolaisjamboreelta skottipartiolaisten antama Aberdeenin lippukunnan hihamerkki.

 1967 Jouluaatto.Jussi armeijasta joululomalla
muodin silloin vaatimassa
 V-kauluksisessa villatakissa ja  turkoosinsinisessä
 nappikauluspaidassa.
 Isä vapaammin tupakkatakissaan ja papin
kauluksettomassa lakanakangaspaidassa.

V.1967-68 kävin armeijan Hangon rantapyssyssä,jolloin SA:n intendenssitoimisto puki minut punaraitaisiin pussihousuihin.Viimeisenä sotavuotena 1968 sain keikaroida lomilla uudessa suntisasussa,missä jakun alla sai pitää vaaleanharmaata nailonista kauluspaitaa sekä kaulassa armeijanharmaata polyesteristä kaularättiä.
Univormun housutkin olivat suoraa mallia.
1970-luvun vaihteessa miesten pukeutuminen oli muuttumassa kansainvälisissä muotiaalloissa vapaammaksi kravattien lentäessä räsymaton tilkkeiksi. Silti ravintolaan mennessä portierit vaativat takittomilta sekä kravatittomilta sisäänpääsijöiltä sisäisen järjestyssäännön mukaista pukeutumista. Kaupunginhotellin portierilla oli narikassaan varatakkeja sekä- kravatteja puutteellisesti pukeutuneille janoisille.
Ajan mukaan sisään pääsi jo klubitakissa,minkä avoimen kauluspaidan alla oli muodinmukainen ja Paakkoselta ostettu kirjava kaulaliina,millä voi pyyhkiä pöydässä olutvaahdot suupielistään serviettien puutteessa. Oikeastaan kaupunginhotellissa juotiin vodkaspraittia ja vain Penan Saluunan karvalakkipuolella sekä alakerran Pulpukka-diskossa imettiin kaljaa suu vaahdossa...poliittisissakin erimielisyyksissä.

Kaksirivinen klubitakki

Itse pukeuduin viikonlopun karkeloihin tummansiniseen,kaksiriviseen ja kultanappiseen klubitakkiin,valkoiseen avokauluksiseen kauluspaitaan sekä intialaiskuvioiseen kaulaliinaan.
Jaloissa istuivat seisaallakin vaaleat ja prässätyt kesäteryleenit ja tanssijalkineina vaaleanbeessiset mokkalouferit.Kenkien sisältä vilkkuivat valkoiset froteesukat kuin amerikkalaisella collegepojalla.
15-vuotiaat teinitytöt Centrumin portailla kehuivat minua kapakkaan kävellessäni pikkukaupungin parhaimmin pukeutuneeksi jätkäksi.
En tiedä oliko tyttöjen kommentti suoraa imartelua vaiko v.....lua?
Omasta mielestäni olin paremmin pukeutunut kuin muut juottopaikkojen jätkät rippiteryleeneissään sekä piikkikärkisiin topmaneihin lykätyissä punaisissa froteesuksissa.

Muoti muuttui jälleen 70-luvun alussa,jolloin nuoret miehet vapaatyylisessä puketumiskoodissa ostivat pystykauluksisia villajakkuja,joissa nappien sijasta oli vetoketju,jonka lenkkinä oli pieni kromattu sonnin nenärauta.

Bellbottoms

Itsekin vaihdoin V-kauluksisen tennisvillajakkuni tällaiseen.
Joillakin sodanvastustajilla ja vasureilla ketjulenkkinä roikkui pasifismirengas ja rinnassa Ho Tshi Minh-nappi.
Lisäksi housunpuntit alkoivat leventymään, katukäytäviltä kuuluessa asioille taikka töihin menevien kulkijoiden lahkeiden kihnausta.Kastuneet leveät ja toisiaan hankaavat housunpuntit pakkasella kuulostivat tuulessa pyykkinarulla jäätyneiden lakanoiden kahinalta
Vako- ja  sileä sametti samoin tulivat takaisin muotiin miesten takkeihin sekä housuihin.Vakosamettisia housuja ja pikkutakkeja olivat ranskalaiset ja brittiläiset maalaismiehet käyttäneet jo vuosisadan ajan.
Yleensä vakosamettia oltiin pidetty näissä maissa suorittavan työn tekijöiden tunnuksena .muunmuassa Stanley Holloway My Fair Ladyssä Miss Doolittlen (Audrey Hepburn) isänä lauleskeli cockneyksi vakosamettijakussa,punainen huivi solmittuna kaulaan.
Sattumoisin nykyisin asuskelen Stanley Holloway Courtissa itä-Lontoossa.

Saluunassa kerran pihkaannuin yhteen tummaveriseen hämeenlinnalaiseen miesten pukimon myyjättäreen,jonka avulla ostin uuden tummanruskean sileäkankaisen samettitakin.
Paakkoselle ei vielä ollut tullut toimitusta eikä muillakaan kaupungin pukimoilla ollut vastaavaa telineissään.
Samettijakku jäi muistoksi lyhyestä ja tulisesta suhteesta.....sekä ruokkorahat.

Stanley Hoolway ilman vakosameetijakkua.

jatkuu..

Pois muodista?Tekeekö puku miehen?

Queen Maryllä
Juhart 2010

Pois muodista?Tekeekö puku miehen?
------------------------------------------------------------

--What side do you hang , Sir?
Oli brittiläisen räätälin kysymys arabiasiakkaalta mitatessaan housuja reiden sisäpuolelta. Kysymys voi tuntua nykymittapuun mukaan oudolta,koska vaatteet ostetaan suoraan jostain miesten vaateosaston hengarista ja kokeillaan jossain klaustrofobisessa sovituskopissa,missä ei ole edes vaatekoukkua omien vaatteiden ripustamiseksi..saatika peiliä.
Vanhanajan räätälit ottivat aina lahkeen sisäpuolelta mitan laskiessaan tilaa sille asiakkaan "parhaalle kaverille".Jos tällaista ekstravaraa lahkeessa ei oltaisi mitattu asiakas voisi kärsiä vaikka alituisesta päänsärystä tai migreenistä.
Näin oli käynyt eräälle rikkaalle arabimiljonäärille,joka oli sattumalta ostanut liituraitaisen valmispuvun Oxford Streetin Marks & Spenceristä. Lontoon Ramadan-lomallaan päänsärky oli vain lisääntynyt sietämättömäksi,arabiherran jouduttua käymään kalliilla neurologilla,joka oli vain määrännyt vahvoja lääkkeitä pääkipuun.
Räätälin tai vaatturin ala näkyy olevan kovassa alamäessä etenkin yksityisyrittäjänä,koska asiakkaat voivat ostaa valmisvaatteita suoraan alan liikkeistä joskin melko tuskallisella kokeilulla sovituskopissa,etenkin kun hankinnassa  ovat housut kyseessä.Vyötärömitat samaten aiheuttavat eri valmistajijen merkeissä mahakipuja,vaikka ostaja hyväuskoisesti luulee olevansa 32:n kokoa ja pinkasta vain numero 34 istuu päälle,vaikkei kiloja ole lisääntynyt grammaakaan.
Brittiläisessä High Streetin pukimossa voi tuoksahtaa ovitiu'un helinässä sieraimiin puunattu puu sekä tuore villakangas. Pukuun ja solmioon pukeutunut henkilökunta on jopa valmiina AUTTAMAAN asiakasta.Ei ole mikään ihme,että nykyisellä "pinkkaa korkeaksi ja myy halvalla" aikakaudella viimeiset kivijalkapukimot ovat ottamassa viimeisiä mittoja lahkeen sisältä.
Oikeaan vanhanajan pukimoon sisäänastuessa asiakas ottaa samalla pitkän harppauksen menneeseen aikaan,missä tuoksuu oikein aito eläimestä hankittu villa eikä mikään staattissähköinen puoliakryylivalmiste,mistä käsillä kosketettua saa sähköisen napauksen näppeihinsä pukutelineen kromiputkesta. Lisäksi valmisvaateteollisuuden tekokuituiset paidat,puserot ja pikkutakit eivät sovi kaikille ihotyypeille aiheuttamalla ihottumia sekä ikäviä kainalotuoksuja. 1960-luvulla muotiin tullut nailon sekä banlon sai miehisen miehen tuoksumaan ravintolaillan jälkeen kemiallisessa mikstuurassaan kompostikasalta.
Suurimpana pettymyksenä yli 50-vuotiaille miesasiakkaille pukimokuolemassa on se,että mykyisessä nelivuodenaikaisesta pintamuodista ei löydy paljoakaan perinteisiä,tyylikkäitä eikä mukavia vaatteita.
Se mukavasti hajuaistia kiehtova tuoksu,minkä asiakas aistii pukimon telineriveillä olevista aidoista vakosamettihousuista ja pikkuruudullisista irtotakeista vihjaa siitä,että tuotteet on tehty aidosta villasta sekä luonnonkuiduista eikä massavalmistettu kemikaaleista missään merkkkifirmojen aasialaisissa "sweat shopeissa".

1930-luvun Viitasaaren maksuttomat Singer-ompleukonekurssit

1950-luvulta muistan,miten kotikauppalassani perheenäidit,oma äitini mukaanluettuna ostivat paikallisen osuuskaupan naistenvaateosastolta sellofaaniin pakattuja kaavoja ,joista kotona joko polkusingerillä taikka uudella sähköompelukoneella syntyi perheelle kotikutoisia vaatteita .Saman osuuskaupan hyllyiltä sai ostaa myös villakangaspaaleista puisella myyjättären mittakepillä mitattuja juoksumetrejä valitsemaansa kangasta vaatetarpeeseen. Meille kotiin pappilaan kutsuttiin Viitasaarelta perheen hoviräätäli Uuno Närhi,joka pöydällä ristiasennossa istumalla neuloi meille talvipomppia,välistä pistämällä suupieleensä karhulankaneulan ,irroitellessaan nuppineuloja liidulla piirretystä kappaleesta.Hän tuoksahti papinpojan herkkään nenään hammaskiveltä,Klubi 77:ltä sekä villakangaspakalta.

1961 kesä.Uuno arkkitehti Paul Berboullin kanssa pappilan mökin pihalla  räätäleinä.

Uuno oli oikea vanhanajan kraatari ja hänen kädestään sain v.1953 oikean isän sotilasmanttelista muokatun talviulsterin,mitä kannoin ylpeydellä musta baskeri syvällä korvien päällä ukin haudan reunalla sen vuoden talvella Iisalmessa. Siihen aikaan lapset puettiin lapsiaikuisiksi,koskei oikeata lastenmuotia oltu silloin vielä keksitty.
Uuno-sedän kädestä sain tämän kävelykepistäkin pussihousujeni peräpuolen ratsupaikoille, piruissani piiloittettuani sen vaatekomeroon.Hän klinkkaamalla tutki kaikki makuuhuoneen nurkat ja komerot kepin etsinnässä. Uunon toinen jalka oli jalkaterää lyhyempi ja yleensä kraatarinpöydällä istuessaan hän veti kepin koukulla minua kaulasta pyöreiden kakkuloidensa alle oikaisuun tepposistani.Nykyisessä kaikessa korrektisuudessa olisin istunut lastenvankilassa teoistani. Ne Uunon pussihousuihini tekemät nahkaiset ratsupaikat peräpuolella sekä polvissa eivät kauaa kestäneet pappilan pihan talvisissa maha-sekä persliu'uissa.
Mustista Ingo-farkkushortseistani olin ylpeä,koska muilla kulman pojilla ei ollut samanlaisia,ei edes naapurin pöksytehtaan omistajan pojilla,jotka isänsä liikesuhteista joutuivat käyttämään oman tehtaan tai liikekumppanin Turon tuotteita.
James-farkut olivat saaneet nimensä James Deanistä,mutta Ingo-farkut ruotsalaisesta raskaansarjan nyrkkeilyn maailmanmestarista Ingemar "Ingo" Johanssonista,joka löi kanveesiin amerikkalaisen Floyd Pattersonin.
Suomessa Ingo oli melko tuntematon amatöörinyrkkeilijä v. 1952 Helsingin olympialaisissa.
Messuhallin ringissä tämä pakeni yleisön buuatessa poliisisaattueessa vastustajaansa amerikkalaista Ed Sandersia pukuhuoneeseensa.Ottelussa kumpaakin nyrkkeilijää oltiin varoitettu laiskuudesta tuomariston julistaessa Sandersin voittajaksi. Ruotsin nyrkkeilymaajoukke ei edes kutsunut Ingoa juhlapäivällisille.

Jussi alaoikealla ulsterissa ja baskerissa v.1953

Aune vasemmalla myymälänhoitajana n.1955

Jussi ratsupaikoissa Turkan Osmon kanssa n. v.1954

Vasta 50-luvun puolivälissä Suomeen saapui farkkumuoti ja kinumisellani sain äidin ostamaanne mustat Ingo-farkkushortsit,millä keikaroin monessa otetussa valokuvassa Isalmen keskustassa,Koljankankaalla sekä Ämmänsaaren lossilla.Olimme silloin vanhemman siskoni kanssa Aune-tädin pistämällä reissulla tämän kotikonnuilleen Salosta.
Aune oli osuuskaupan sivumyymälän hoitajana Muurlan tullissa ja sitä ennen palvellut SSO:n pääliikkeen vaatepuolella ja ennen sotaa Iisalmen Putkolan osuuskaupan puotipuksuna.
Iisalmelaissyntyinen äitikappalaiskakin aina oli kehaissut minulle haaroista tuhraantuneista alushousuista,että "Siinähän seesoo oekeenj Putkolan leima!"
Pulavuosinahan iisalmelainen köyhempi kansanluokka valmisti kotonaan Putkolan kangassäkeistä alusvaatteensakin.

1958 kesä.Jussi siskonsa ja Aunen kanssa Ämmänsaaren lossilla.
Pirssiauto on 1951-mallinen Chevrolet Styleline.

jatkuu...

Kadonnut sukupolvi.1950-luvun nousukauden autoilua 1.

Trafic-filmin juliste 1971.Jacques Tati

Sodan jälkeen kulutusjuna puuskutti eteenpäin raiteillaan vain yhteen suuntaan----eteenpäin.
Muutamien yksilöiden huolestuneisuudesta huolimatta mikään ei saisi sitä pois raiteilta ja junat kulkivat.
Suomen joukkoliikennettä hoitivat Valtion rautatiet sekä onnikat.
Suomen rautatieverkosto oli hyvin pieni verrattuna mannereurooppalaisiin kiskoverkostoihin,kuten Brittein saarilla,missä yksityiset rautatiet oltiin valtiollistettu 40-luvun lopulla vasemmistolaispääministeri Attleen hallituksen aloitteesta yhdeksi BR:ksi eli British Railwayksi.
Onnikat veivät Suomessa sinne,minne VR ei pystynyt.VR:n sekä yksityisten kuorma-autot veivät tavarakollit asemilta liikkeisiin sekä syrjäalueiden kulutuspisteisiin.
Pitkänmatkan kuljetuksia hoitivat mm. Pohjolan Liikenne sekä rekkalinjat VR:n kilpailijoina,vaikka kalusto oli vanhaa sodankäynyttä,häkäpönttöjen nuhauttamia ja tiesuolan syömiä nuppeja.
Suomalainen rekkavariaatio oli saanut alkunsa Talvisodan aikaisista Petsamon rekoista,joita parempina jopa suomalaiset rekkakuskit pitivät ruotsalaisten Volvoja,jotka voimakkaampina voittivat kotikutoiset Fordin "hävittäjät" rahtikilvassa Rovaniemelle. Ruotsalaiset kuljettajat pistivät usein suomalaiset tukkirekimäiset rekkaperävaunut naurunalaisiksi,vaikka agraarisen kotikutoiset tekeleet kestivät kovimmatkin painot rospuuttoteillä.
Kotikutoisiksi niitä Ford-hävittäjiä voitiin kutsua Oy Suomen Ford AB:n tilattua v.1940 autoja semi-knock-down-kokoonpanosarjoina,joita merikuljetettiin eri laivoissa mm. Norjan kautta Suomeen.
Eräs lokasuojalähetys meni Itämerellä saksalaissukellusveneen torpeedoista pohjaan,jolloin Helsingin Fordin varikolla jouduttiin valmistamaan vanerista kantikkaat likasiivet koreihin.Sanotaan,että siitä johtuu Hävittäjä-sana,mutta jotkut asiantuntevat tahot kertovat nimikkeen tulleen auton perän vihollishävittäjämaisesta ujelluksesta. Erään Ford-lähetyksen saksalaiset takavarikoivat itselleen valloitetussa Norjassa. Hitler halusi kompensoida Suomelle kuorma-autot valloitetusta Ranskasta evakuoimilla Citroen-kuorma-autoilla.

1940 Ford-hävittäjä sora-ajossa

1938-mallinen Volvo-sekajuna Petsamon onnikkana

Useisiin V8-mallisiin hävittäjiin oltiin myös alkuperäisten moottorien sijasta tai puutteesta asennettu pienitehoinen neloskone.
Näillä ja monilla muilla sodankäyneillä kuorma-autoilla Suomi ajoi 40-luvun loppupuolelle ja jopa pitkään 50-luvulle asti.

Henkilöautorintamalla sodan jälkeinen kalustotilanne oli yhtä huono armeijaan rintamalle pakkovärvättyjen ja loppuunajettujen siviiliautojen palattua omistajilleen.Osa oli jäänyt rajan taakse äkkinäisessä vetäytymisessä ja joitakin niistä on näkynyt myöhemmin venäläisissä automuseoissakin näytillä.
Palautetut autot olivat jopa pahasti haavoittuneita konetuliaseiden sarjoista ja häkäpöntttöjen tervalla tukkimin moottorein ,autoverstaiden jouduttua hitsaamaan koreja eheiksi ja remontoimaan koneita pahaan autopulaan.
40-luvun lopulla taksitolpilla odotteli matkustajia vuoden 1939 ja sitä aiempien vuosimallien amerikkalaisia autoja,joista monen matkamittariin oli kertynyt jopa miljoona kilometriä.
Sotakorvauksiaan maksaessa Neuvostoliitolle ja tiukan valuuttasäännöstelyn alla Suomi sai satamiinsa vain rajoitetun määrän uusia autoja.
Saksalaiset automerkit poistuivat pannasta vasta valvontakomission lähdettyä hotelli Tornista v.1948,mutta niitäkin saatiin maahan vain kiertoteitse merimiesautoina sekä käytettyinä takseina.

Siitä huolimatta Neuvostoliitossa korjailtiin saksalaisia sotasaalisautoja ja ajettiin tehtaisiin töihin Grosser Mercedeksillä,Maybacheilla sekä Horcheilla,SS:n rakastamilla loistoautoilla.
Suomeen maahantuotavista Opeleista raksittiin pois jo laivarannassa Blitz-merkkejä sekä Mercedeksien kromisia johtotähtiä isoveljen pelossa ja kontrollin alla.
Suomettumisen alkuaskelilla jopa DKW-merkki vaihtui Suomeen tuotaviin Sonderklasse-vaunuissa Donauksi samaan aikaan,kun Itä-Saksan Eisenachissa paistettiin länsisaksalaisen DKW:n mallisia IFA F8- ja F9-malleja pohjoisille markkinoille,
Suomeen samoin alkoi saapumaan näitä Idän ihmeitä sekä isosta naapurista Opel Kadettin mallisia piikkinokka-Moskvitsheja.

1939 DKW F9

1955 DKW Sonderklasse 3=6 Kabriolet

Maailmansotien välinen suomalainen autokanta oli
vahvasti amerikkalaista.Jatkosodan päätyttyä kirkonkylien,kauppaloiden sekä kaupunkien pirssitolppajonot koostuivat väsyneen näköisistä amerikkalaisista sotaveteraaneista.
Amerikkalaisten liittyessä II maailmansotaan joulukuussa 1941 japanilaisten Pearl Harborin hyökkäyksen johdosta Detroitin autoteollisuus sulki ovensa ,avaamalla ne sotakaluston valmistusta varten.
Vuoden 1942 mallit olivat täten riisuttuja malleja mustamaalatuin jäähdytinsäleiköin ja puskurein,koska kaikki tarvittava metallimateriaali oli satsattava sotateollisuuteen.
Hyvin harvassa tapauksessa Suomeen tuotiin ehkä yksityisesti joku 1941-
mallinen amerikkalainen auto ilmeisesti vasta sodan

1950-56 IFA F9amerikkalainen henkilöauto,ilmeisesti sodan päätyttyä.

jälkeen.
Vuonna 1948 Fordin Rouge-tehtaalta ajoi ulos ensimmäinen sileäkylkinen v.1949 Ford Custom.
Samaa muotoilutrendiä seurasivat pian GM,Chrysler,Studebaker sekä Hudson.
Taksituotannossa vain Checker valmisti vanhoillisen pullealokasuojaisia malleja jäänteenä 1940-luvulta.
Virgil Exner General Motorsin korivaatettajana oli jo piirtänyt v.1948 Cadillac-mallistoon uudet kuosit,missä takalokasuojien päitä koristivat pienet siivennypykät.Inspiraation hän oli saanut sota-aikaisen P-38 Mustang-hävittäjän sivuperäsimestä. 1950-luvun alun ainoana siipien plagioitsijana oli Kaiser-konsernin Henry J-mallisto liian ennenaikaisella kompaktiautolla Henry J:llä. Kaiserin autovalmistus valitettavasti päättyi vuonna 1955 ja valmistus myytiin Argentiinaan IKA-yhtiölle.Suomessa Kaiser-mallit olivat suosittuja jopa takseina,vaikkakin Israelissa ja Belgiassa koottuina.
Henry J tuli markkinoille täysin väärään aikaan,jolloin amerikkalainen autonostaja vaati isompia sekä kromikylläisempiä malleja. Hudsonkin yritti markkinoille v.1953 pienempikokoisella Jet-mallilla,mikä eli vajaat 2 vuotta.
Todelliset siivet tulivat muotiin amerikkalaisissa autoissa v.1956,joskin vaisuimpina kuin seuraavana vuonna,jolloin kaikki Detroitin mallit olivat lentoon lähdössä.
Vasta v.1960 oikeiden kompaktien aika saapui kolmen suuren,Fordin,GM:n Chevroletin ja Chryslerin esitellessä uudet tynkämallinsa Falconin,Corvairin ja Valiantin.Samaan aikaan siivetkin olivat typistymässä uuden vuosikymmenen vaihtuessa.

1948 Cadillac.Standard of the World

Hjortin papan A2 Checker-taksi vm.1948
Juhart 2010.

Auto on aina ollut amerikkalaisten lempilapsi. Kirjailija John Steinbeck jo kirjassaan Cannery Road v.1945 kirjoitti ,että muutama amerikkalainen sukupolvi tiesi enemmän Fordin sytytyspuolasta kuin klitoriksesta sekä enemmän planeettavaihteistosta kuin aurinkokunnasta.
Steinbeck jatkoi,että Fordin T-mallin mukana käsite yksityisomaisuudestakin katosi jakoavaimen kera ja rengaspumpun otti viimeinen mies jonossa.
Usea sen ajan lapsikin pantiin alulle T-Fordissa ja moni lapsi päästi suustaan elämänsä ensimmäisen parkauksenkin sen takapenkillä.
Teoria anglosaksisesta kodista sen mukana kieroutui niin paljon,ettei se koskaan tokeentunut siitä.

1950-luvun autot kantoivat enemmän kiiltäviä koruja kuin miesautoilijoiden vaimot.1940-luvulla psykologi Ernest Dichterin oli päätynyt auton seksologiaan liittyvässä tutkimuksessaan mielenkiintoisiin teorioihin,missä merkkiystävällisyydessään autoilijat pysyivät lojaalisina omille autoilleen pelätessään olevansa uskottomia vaihtaessaan merkkiä. Autot myös korostivat viagramaista viriilisyyttä omistajilleen kompensoidessaan vanhaksi tulemista ,auton ohjauspyörästä kiinnipitämisen vastatessa naishenkilön kädestä pitämistä.
Autot olivat omistajiensa lisäkkeitä.
Paul Wilson Chrome Dreams-kirjassaan kuvaili perheenisää
sarvipäistä ja irvistävää seremoniamaskia pitäväksi alkuasukkaaksi istuutuessaan uuden 1950-mallisen ja irvistelevän ja kromihampaisen Buickinsa ratin taakse terrorisoimaan väestöä.

1956 Buick 

Amerikkalaisuus heijastui vahvasti myös eurooppalaisessa automaailmassa 50-luvulla.
Ranskalainen Ford Vedette muistutti kutistettua 1949-mallista Mercuryä. Fordin korisuunnittelija Gregorie oli tarjonnut aluksi savimallia Fordin ensimmäiseksi amerikkalaiseksi pikkuautomalliksi,mutta johdon hyljättyä kompaktiauton,Mercury-divisioona otti mallin täyskokoisena käyttöönsä. Ranskan Fordin Poissyn tehtaalla kutistettu malli otetiin pohjaksi uudelle Vedette-sarjalle (1948-1954),minkä moottorina oli vanha 60-hevosvoimainen Fordin sivuventtiili V8-moottori.
V.1954 Ford de France myytiin SIMCA:lle,jonka kauniita Vedette-Beaulieu-Chambord-Regence-malleja myytiin Suomessakin.
Simca Vedettestä valmistettu riisuttu Ariane-malli oli suosittu Pariisin takseina kilpaillessaan v.1955 esitellyn Citroen ID -mallin kanssa Simca Aronden nelisylinterisellä talouskoneella.

1950 Ford Vedette-mainos

Brittiläisen GM:n Vauxhall-malliston Wyvern-,Velox- ja Cresta-mallit vuoteen 1958 asti olivat pulleita ja kutistettuja jenkkiletukoita ainakin silmiä siristämällä. Vuoden 1958 uudistettu mallisto kolmiosaisella takaikkunalla matki rapakon takaista Oldsmobileä.Transatlanttinen pastellisävyinen kaksoisvärityskin Vauxhalleissa ei jäänyt jälkeen prameilullaan amerikkalaisista serkuista.

1951 Vauxhall Wyvern

1939 Rover 16

Brittiläisen vanhoillinen "Auntie Rover" sai kyklooppimaskinsa 50-luvun vaihteessa. Kerrotaan,että Roverin suunnittelikonttoriin oltiin lainattu ja riisuttu 1950-mallinen propellinenäinen Studebaker Champion Roverin uuden mallin pohjaksi. Siitä huolimatta omasta mielestäni Rover ei muistuta muodoiltaan lainkaan Championia kuin kyklooppisilmällään.
Koko yksisilmäajatus oli lähtöisin 1948-mallisesta Tuckerista,mitä Studebakerin freelancesuunnittelijan Raymond Loewyn lisäksi Ford kopioi vuoden 1949 malleissaan aina vuoteen 1954 saakka.
Preston Tuckerin takamoottorinen ja vallankumouksellinen autohanke kaatui parissa vuodessa Detroitin "kolmen suuren" painostuksesta.
Brittiläinen kyrmyselkäinen Standard-Vanguardkin muistutti 40-lukuista Plymouthia pyöreillä muodoillaan. Auton voimanlähteenä oli agraarinen Ferguson-traktorin moottori.Myöhemmissä malleissa oli jopa oma muotoiltu takakonttinsa ja uudempiin malleihin saatiin italialaista vaikutusta Vignalen piirustuskonttorista.
Standard-Vanguardin fuusiossa Triumphin kanssa v. 1959 ensiesiteltiin uusi Herald-malli,jonka  veitsenterävät muodot tulivat italialaisen Michelottin kynästä.

Ruotsalainen Volvo seurasi Pohjolassa amerikkalaisia linjoja kopioituaan uuteen 1936-malliseen Carioca-malliinsa 1934-mallisen Chrysler Airflow:n muotoja.Tosin vuonna 1936 Airflow oli saanut nenäänsä klovnimaisen irtonokan amerikkalaisen ostajakunnan vieroksuttua radikaalia  ja kaarevaa vesiputousmaskia.
Ruotsi esteettisenä ja modernistisena maana omaksui Cariocan itselleen tanssiessaan suosittua rumbaa ja sambaa sosieettiravintoloissa.Kaukana idässä Nipponin saarella ennen sotaa ensimmäinen iso Toyotakin muistutti Airflowta.
1950-lukuinen Volvo PV 444 puolestaan korimuodoiltaan oli melkein suoraan pienennetty kopio 1948-mallisesta Ford Tudorista.
Ranskalainen Peugeotkin 30-luvun puolenvälin tienoilla omaksui Airflow:n vesiputousmaskin,jonka sisään oltiin piiloitettu ajovalot.Peugeot samoin keksi silloin oman Decapotable-mallinsa eli avoauton,jonka kovakatto laskeutui piiloon takaluukkuun.Vasta v.1957 Ford esitteli suurena uutuutena Ford Fairlane Galaxie Sunliner Retractable Convertiblen,minkä kovakatto taittui takaluukkuun,vaikka joskus harmillisesti reistailevin sähkömoottorein.
Malli eli vain kaksi vuotta 1957-59.

1934 Chrysler Airflow

1937 Volvo Carioca

1958 Volvo PV544

1959 Ford Galaxie Skyliner Retractable Hardtop
Revellin koottavana

Itäystävämme autotuotanto matki härskisti länsimaista automuotia. Henry Fordin ansiostahan ensiksi siellä alettiin valmistamaan A Fordia,minkä CAZ Molotov-kuorma-automalleja jäi evakkoon Suomen rintamalle sodassa melko suuri määrä.Suomi joutui kuitenkin palauttamaan ne sodan jälkeen takaisin täysin korjattuina itäveljille sotakorvausjunissa.
Venäläinen sodanjälkeinen Suomessakin tunnettu Gaz-kuorma-auto oli suoraan kopioitu,joskin rouvisti valmistettu amerikkalainen sota-aikainen lend-lease Studebaker.

Paasikiven Zis 110

Presidentti Paasikivikin sai lahjaksi isä Stalinilta sodan jälkeen ison mustan Zis 110-limusiinin eli Packard kopion.Packardilla kuitenkin oltiin väitetty kovasti,ettei heidän 1942.mallisen Packardin tuotantokoneita koskaan oltu myyty Neuvostoliittoon.Oliko veli venäläinen sitten vain ovelasti kopioinut jenkeiltä mallin,jäänee sitten vakoilusalaisuuksien tiliin. Mutta Zis oli komea auto!
Sodanjälkeinen köyryselkäinen Gaz M20 eli Moskvitsh  seurasi muodoillaan amerikkalaista trendiä.Sen korista voi tarkkanäköinen nähdä piirteitä vanhasta Plymouthista ja muista Chrysler-tuotteista.Aiemmin luultiin Pobedan neloskoneen tulleen A Fordista,mutta todellisuudessa se oltiin kopioitu suoraan Chryslerin V8-koneesta ja halkaistu neloseksi.

Moskovalainen Moskvitsh
ja Pyhän Basilikan kirkko
Juhart 2012

Suomeen tuoduissa ja taksiliikenteessä käytetyssä ZIM:in muodoissa ja joka Neukkulassa oli korkeampien kommunistipuolueen virkamiesten suosima limusiini,autobongarit voivat nähdä lainauksia Buickista sekä Cadillacista.
Suomessa ZIM:in juoppojen koneiden tilalle Konelalla asennettiin Perkins-dieseleitä,aivan kuin 60-luvun vaihteessa Israelissa kootuissa Studebaker Lark-taksimalleissa.Kummatkin mallit olivat vajaavoimaisilla dieseleillään nihkeitä kulkijoita.
50-luvun puolivälissä esitelty Packard Clipper-kopio eli  ZIL 111V Tshaika (Lokki) oli komea neukkuamerikkalainen limusiini  isolitraisin
V-kahdeksikoin.Suomessa niillä ajettiin teollisuuden sikariporrasta.
Pappilankin paraatiovelle sellaisella karautti Raakel Wihuri hakemaan isosiskoani poikansa Antti Aarnio-Wihurin lastenlikaksi.

1944 Gaz M25 Pobeda Proto

1956 ZIM

1956 ZIL 111V (Tshaika) topdown

1957 Moskvitsh 407

Samoin 50-luvun jälkipuolella esitelty venäläinen kansanauto Moskvitsh 407 matki muodoillaan brittiläistä Standard Pennantia maskeillaan ja kaksivärimaalauksillaan.Kromilla koristetuimpien ja komeimmin värein maalattujen Moskvitsh-mallien kerrottiin menneen vientiin,kuten Suomeen.,minne myös erityisesti valmistettiin Skandinavia-malleja.
ZIM:in ja Moskvitsh 407:n väliin idässä tarjottin Gaz Volga M21-mallia,mikä koriltaan kaukaisesti muistutti osin ensimallillaan Ford Customlinea maskia tähtilogoisella keskispinnerillä.

Kuubalainen Volga M21-farmari 1950 Studebakerin
spinnerinokalla

1956 Volga M21

1959 Volga M21

1960 Volga M21-pari

Läpinäkyvä juustokupuinen nopeusmittarikonsolikin oli lainattu 1953 Customlinen kojetaulusta.Volgan etumaski vaihtui 50-luvun lopulla kromiseksi ruplahymyvesiputoukseksi ja 60-luvun alussa hienosäleisemmäksi kromihuuleksi. Belgiassa koottiin myös Volgaa

Euroopan markkinoille,jopa nahkaistuimin ja jalopuukoristein.Muutaman lankkukylkisen Woody-farmarinkin kerrottiin valmistetun alkuperäisen farmarimallin pohjalta.

Pikkuautomarkkinoille Fiat 600-kopioisen ja V4-moottorisen ZAZ 965 Jalta-mallin seuraajaksi itämarkkinoille esiteltiin uusi ilmajäähdytteinen ja takamoottorinen Zaporozsets ZAZ 968-malli (Orava),joka muistutti koriltaan saksalaista NSU:ta ja brittiläistä Hillman Impiä,jotka kummatkin muistuttivat taasen 60-luvun alun Chevrolet Corvairia.

1965 Jalta (Yalta) ZAZ 965

ZAZ 968.Kiistämättä sodanjälkeisessä neuvostolittolaisessa
automuotoilussa seurattiin Amerikan ja arkkivihollisena
 pidetyn kapitalistisen maan automuotoilua.

1959 Popular mekanik ja uusi 1960
Ford Falcon ja Chevrolet Corvair

Stalinin tiedettiin tykänneen Packardeista ja Breznevin Lincolneista.

1973 Yhdysvaltojen presidentti Nixon lahjoitti
Lincoln Continentalin NL:n kommunistisen puolueen
pääsihteerille Leonid Brezneville Camp Davisissä,
Marylandissä

jatkuu...