Olli Oravan evakkosodat. Aavikolta Hanoin Hiltoniin.

Puolifiktio..

                                                                                                                                                                              

..jatkoa legioonalainen Alois Schulziin...

Vuoden 1951 elokuussa Alois oli ilmestynyt stuttgartilaisen kaverinsa Kurt Spiegelin kanssa Marseillesin lähistöllä sijaitsevaan pieneen Aubagnen kaupunkiin.

Työnhaku Stuttgartin Mercedes-Benz AG:n tehtailla ei ollut mennyt suunnitelman mukaisesti jouduttuaan pitkän hakijajonon päähän,missä hän oli tutustunut Kurt Spiegeliin,joka myös oli kuulunut Hitler Jugendiin. Melkein kuin kaikki muutkin sen ajan saksalaispojat.Kurt samoin oltiin kutsuttu v.1945 Volksturmiin puolustamaan viimeiseen henkäykseen Vaterlandia.

Nyt heillä ei ollut edes varaa henkosiin Junosta,jonka makuun Alois oli päässyt Volksturmissa.

He päättivätkin yhdessä jättää amerikkalaisten valvoman Stuttgartin ja poistua Reinin toiselle puolelle ranskalaisten valvomalle alueelle,mistä kuulema sai halvemmalla vahvaa Gauloisesea.

Tästä tupakannälästä he päätyivät lopulta Marseilleen.

Kurt oli sanonut,että ranskalaiset ne ensimmäisinä valloittivat ennen amerikkalaisia Stuttgartin. 

Huhtikuun 22. päivänä 1945 oli syntynyt riita valvonta-alueiden rajoista amerikkalaisten ja fransmannien välillä siitä,että gallialaiset olivat ehtineet 10 tuntia ennen  amerikkalaisen kenraali Deversin 7. armeijakunnan 44. jalkaväkidivisioonaa Ulmiin,mistä olisi avautunut suora autobaana Itävallan Alpeille.

Mutta suunnitellessaan rajan kulkevan Autobahnia pitkin länteen ja päivää aiemmin vallatun Stuttgartin eteläpuolelle,Württenbergin 400.000 asukkaan pääkaupunki jäikin kuin vahingossa rajan ulkopuolelle. Stuttgart olisi ollut Ranskalle suuri taloudellinen,poliittinen sekä moraalinen voitto.

Kenraali Devers yhdessä kenraali de Gaullen kanssa olivat osallistuneet Stuttgartin valtauksen komeaan paraatiinkin,mikä oli nimetty Jeanne d'Arcin kunniaksi.

Presidentti Truman oli ollut ehdoton,ettei Stuttgartia annettu ranskalaisille,joille good willinä oltiin annettu lupa edetä amerikkalaisia ennen sinne.

Kenraali de Gaullen suunnitelmissa oli ollut,ei ainoastaan katsella Reinin nähtävyyksiä,vaan vallata sen vasemman rannan sillanpääasemat,jolloin heidän haltuunsa olisivat jääneet Westfalia,Ruhr,Frankfurt,Mannheim sekä Schwarzwald.

Britit olisivat saaneet vallata territoriota Kölnin eteläpuolelle saakka ja ranskalaiset sieltä Sveitsin rajalle.

Alois ja Kurt yhten elokuun päivänä 1951 seisoivat Aubagnen kaupungin sivukadulla valkorapatun talon edessä,minkä portinpylvään mustassa kyltissä oli kaiverrettuna Legion Etrangere..Muukalaislegioona.

Viikon päästä kaverit aloittivat rajun fyysisen alokaskoulutuksen 5-vuotiselle legioonalaissopimukselle Sidi Bel Abbasin tukikohdassa Algeriassa.Sotilaskarkuruudesta heille oltiin varoitettu,että karkurit ollaan aina saatu kiinni,olivat ne piilossa Grönlannissa taikka Argentiinan Tulimaalla.

Kaverukset tapasivat koulutuksen aikana muutaman muun Hitler Jugend-pojan,muttei montakaan entistä SS-upseeria.Saksalaispojat olivat värväytyneet legioonaan enimmäkseen seikkailunhalusta. ja osaksi myös työttömyydestä.

Vanhemmat legioonalaiset kertoivat,että suurin osa legioonaan värvätyistä ns. SS-miehistä olivat tulleet sodan jälkeen Saksan vallatuista itäblokin maista,joissa nämä olivat palvelleet natsikollaboraattoreina.Osa samoin oli paenneita Vichyn hallinnon aikaisia ranskalaisia natseja,sabotöörejä sekä kiduttajia.

beduiinirosvot

Erämaasotakoulutuksen Alois ja Kurt saivat Atlas-vuoristossa,rutikuivissa wadeissa sekä loputtomilla hiekkadyyneillä.Legioonalaisten suurimpina vihollisina olivat beduiiniirosvot,joita kutsuttiin "Harhanäyn miehiksi",koska nämä aina ilmestyivät hyökkäämään päivän kuumimpaan aikaan,jolloin erämää väreili horisontista valtamerenä.Kameleilla ja kuumaverisillä arabialaishevosilla ratsastavat beduiinirosvot aivan kuin tyhjästä hyökkäsivät legioonalaisten partiokolonnoihin,ryöstämällä näiden kaluston sekä aseet.

Alois koulutettiin radistiksi ja Kurt radioauton kuljettajaksi. Taisteluparina he partioidessaan joutuivat moniin kahinoihin paikallisväestön kanssa tahtomattaankin,koska Algeriassa oli noussut kapina ranskalaisia valloittajia vastaan.Maan itsenäistymiskuume oli nousemassa itsenäisyystaistelijoiden alkaessa iskemään ranskalaisten omistamiin yrityksiin asein ja kranaatein. Ranskassakin poliittinen debaatti Algerian itsenäistymisestä oli kärjistymässä armeijan johtoportaassa,monen kenraalin vastustaessa alusmaan itsenäistymisyritystä.Silloinen Ranskan sisäministeri Francois Mitterand tulisi myöhemmin astumaan salaisen äärioikeistolaisen OAS-järjestön ja algerialaisten FLN-ja MNA-järjestöjen väliselle tulilinjalle.

Legioonalaisille kuitenkin Algerian kuohunnasta huolimatta tuli "vapaaehtoinen" lähtökäsky Indokiinaan,missä oltiin jo taisteltu vuodesta 1946 lähtien Ranskan alusmaan itsenäisyydestä.

V.1945 vietnamilainen kansallismielinen kommunisti Ho Tshi Minh julisti Indokiinan Vietnamin itsenäiseksi tasavallaksi,jolloin itsenäisyysjulistus sytytti sodan Ranskan siirtomaavaltaa vastaan ja muukalaislegioonaa pyydettiin apuun tueksi ranskalaisille joukoille..

Vasta vuoden 1953 ranskalaisille ja legioonalaisille häpeällisen Dien Bien Phun valtauksen ja antatumisen jälkeen Ranska ja Kiina sopivat aselevosta.

Indokiina jaettiin kahtia Pohjois- ja Etelä-Vietnamiksi 17. leveysasteella.

Yritykset maiden yhdistämiseksi myöhemmin aloittivat eurooppalaisissa tiedotusvälineissä häpeälliseksi tuomitun Vietnamin sodan,Yhdysvaltojen maailmanpoliiseina pysyessä niemimaalla 1970-luvun puoliväliin saakka.V.1963 presidentti John F. Kennedy ennen kuolemaansa oli ollut vähentämässä amerikkalaisia joukkoja Vietnamista,mutta varapresidentti Lyndon B. Johnsonin annettua presidentin valansa lentokoneessa Dallasista Washington D.C:hen,asevoimien määrää lisättiin rajusti.

Gauloises Caporal

Tammikuussa 1952 Alois ja Kurt legioonalaispataljoonan kanssa laivattiin harmaaksi maalattuun ja Panaman lipun alla purjehtivaan Liberte-valtamerihöyryyn.

Alois lyhyellä legioonalaisranskallaan lausahti kiivetessään kanarappuja pitkin kannelle:

--Liberte,Egalite,Gauloises!!

Hän pisti rintataskustaan sinisestä Gauloises Caporal-askista filtterittömän savukepöllin suupieleensä. 

Caporal sopikin hänelle kuin huutomerkkinä suuhun,koska ennen lähtöä Siddi Abbasista hänet oltiin ylennetty korpraaliksi.Lyhyenläntänä häntä haukuttiin Le Petit Caporaliksi kuten Napoleonia aikoinaan.

                             

Hanoin liikennettä

Hanoi Banque de l'Indochine

Maaliskuun alussa legioonalaiset heräsivät aamutoimiin hanoilasella kasarmilla. Liberte-alus oli purkanut legioonalaiset Haiphongin satamalaiturille,mistä tuli olemaan pitkä sekä kostean nihkeä autokuljetus Hanoihin.Hanoi ei ollut mikään Saigonin tapainen paratiisi.Saigoniahan etelässä kutsuttiin kaakkois-Aasian Pariisiksi.Mihin alusmaahansa tahansa ranskalaisten perustettua siirtomaahallintonsa,ranskalaiset rakennukset jäivät muistomerkeiksi, kulta-ajoista. Näin Hanoikin oli täynnä vanhoja 1800-luvun lopulla rakennettuja hallintorakennuksia,residenssejä,hotelleja sekä liiketaloja.

Ranskan muissa alusmaissa Algerian Algiers,Tunisian Tunis olivat Pohjois-Afrikan pikku-Pariiseja ja Libanonin Beirut lähi-Idän Pariisi.

Hanoita voitiin samalla kutsua kaukoidän pikku-Pariisiksi,Saigonin pohjoiseksi tyttäreksi.

Samoin 1700-luvulla siemennetty ranskalaisuus oli jättänyt jälkensä elämäntapaan,kieleen sekä kulttuuriin.

150.000 vapaaehtoista legioonalaista tuli myös jättämään leimansa hanoilaiseen jälkikasvuun.

Legioonalainen katujyrä Hanoissa

------------------------------------------------

Alois ja Kurt katsoivat olevansa onnenpekkoja päästyään Liberte-aluksessa mukana rahdatun Dodge Powerwagon-radioauton kanssa partioimaan Hanoin katuja. Hanoissa elettiin normaalia ranskalaista siviilielämää roomalaiskatolisten kirkonkellojen kutsuessa uskoon kääntyneitä indokiinalaisia aamumessuihin. Pelottavasta Viet Minhistä ei näkynyt jälkeäkään,vaikka partion piti valppaana seurailla väkijoukkoon piiloutuneita musta-asuisia kommunistisissejä.

Viet Minh silloin vielä kahakoi kiinalaisten mukana maan pohjoisrajalla.

Kiinalaiset olivat samaan aikaan puna-armeijoineen myös puskemassa Korean niemimaan pohjoisosassa sisään ,kenraali Douglas MacArthurin,Filippiinien vapauttajan yritellessä työntää maolaisia joukkoa täysin voimin takaisin punaiseen onnelaansa. Kenraali MacArthurilla oli ollut suunnitelmana jopa ylittää Kiinan raja ja häätää kiinalaiset kauas rajan tuntumasta. Tähän omatoimiseen ja mielivaltaiseen operaatioon presidentti Truman tuohtui,panemalla siihen stopin. Moni amerikkalainen kenraali oli ollut MacArthurin puolella,mutta vain jälkipolvet pystyisivät kertomaan,miten Koreoiden välillä yli puoli vuosisataa tultiin pitämään pysyvää sotatilaa. Presidentti Trumanille kyseessä oli arvovaltakilpailu,mikä tuli päätymään MacArthurin hyllyttämiseen.

Maon Kiinalla näytti olevan kaksihaarainen yritys vallata ranskalainen Indokiina ja amerikkalainen Korea samanaikaisesti. Amerikkalaisilla oli ollut jo kiinnostusta auttaa ranskalaisia kommunismin uhassa,mutta ranskalaiset eivät luottaneet amerikkalaisiin eivätkä amerikkalaiset uskoneet ranskalaisten tiedustelupalvelun vihjeisiin pelkällä pärstäkertoimella.Ranskalaiset epäilivät menettävänsä siirtomaansa toiselle siirtomaavallalle.

   

Riksakuskin siesta
Juhart 2011

Alois ja Kurt risteilivät päivisin Powerwagonillaan Hanoin katuja marseillesmaisesta puolinihkeästä rannikkoilmanalasta piittaamatta. Rannikkoa ei ollut lähistöllä,mutta kaupungin läpi virtaava Red-joki toi kosteuden purevine hyönteisineen joka kujalle.Iltaisin pimeyden laskeuduttua kello kuudelta mustana esirippuna himmeät katulamput valaisivat huumaten kuuppien alle kerääntyviä hyönteisparvia,jotka rapisivat alas kaduille kuin massaitsemurhassa, poltettuaan ikarusmaisesti siipensä kuumiin laseihin. Iltamyöhällä katupartiokaverukset  pesivät hiestyneitä kesäunivormujaan kasarmin paljussa,minkä vesi täyttyi mustista mäkäräisistä.Hanoin liikenne oli yhtä arvaamaton kuin äkillinen pimeys.
Saksalaiseen Verkehr Ordnungiin eli liikennekuriin tottuneen Kurtin piti oppia luovimaan kaikkia liikennesääntöjä rikkomalla väylillä kiinalaisella välinpitämättömyydellä ja ranskalaismaisella rynnimisellä soolailevia
jalankulkijoita,polkupyöriä,skoottereita,autoja sekä riksoja. Liikennevalot osoittivat Hanoin siirtyneen nykyaikaan,vaikka kellekään pyörillä kulkeville ei oltu opetettu valojen merkitystä. Ne olivat hanoilaisille värikkäitä tolpan päässä vilkkuvia kiinalaisen Uuden Vuoden lyhtyjä,jotka toivottivat onnea alkavalle vuodelle.
Päivittäisten tiedustelupartioiden lisäksi legioonalaiskaverukset joutuivat risteilemään iltaisin toisen sotapoliisijeepin kanssa Hanoin kaduilla ja kujilla.
Tehtäviin kuuluivat rutiinitarkastukset Caravelle-ravintolaan sekä Rex-hotellin baariin,mistä sai kyytiläisiä juopuneista ranskalaissotilaista sekä legioonalaisista. Sivukujien tyttöluolissa miesasiakkaat joko istuivat lattialla tai kaatuilivat permannolle tajuttomina puolipimeässä joko humalasta taikka maksamattomista laskuista. Yöpartion jälkeen aamuyöllä likaantuneiden univormujen tiskaamisen suoritettuaan legioonalaispari kaatui bunkkiinsa uupuneina,kasarmin alkaessa heräämään aamutoimiin. Vanha ranskalainen kivikasarmi sijaitsi Hanoin reuna-alueilla.

Indokiinalaiset naiset tanssimassa

1950-luvun alun Indokiina eli vielä eräänlaista satoja vuosia kestänyttä untaan,koska sitä ei oltu paljastettu kokonaan länsimaiselle turistivirtauksen kauhulle. Sotilaiden saavuttua tuhatpäisinä Hanoin kadulla kyllä myytiin postikorttien lisäksi vapaasti seksiä,vaikka kaupungin kujien seksitarjous poikkesi muista kaukoidän kaupungeista hienovaraisuudellaan. Sitä ei tarjottu paljaalla iholla kirkkaissa mainosvaloissa.
Kauempana tulevaisuudessa häälyivät amarikkalaisen punaiset Coca-Cola-automaatit sekä MacDonaldsin keltaiset kaarivalot. Elokuvateatterien mainosvaloissa ei näkynyt ripaustakaan Hollywoodia,kuten Singaporessa,Hongkongissa ja Manilassa.Hanoilaisilla kadunmieheillä ei ollut aavistustakaan lomilta palaavista äänekkäistä jenkkisotilaista,joidenka punakoita kasvoja peittivät tummansiniset New York Yankees-baseball-lakkien lipat.
Ranskalaiset elokuvateatterit silti reklamoivat katolisille hanoilaisille papinpukuista ja hevosnaamaista Fernandelia, Isä Camilloa.
Ranskalaisuus näkyi,kuului sekä tuoksui Hanoissa.
Kaupungin ranskalaiset taksit Citroen Traction Avantit,Dyna Panhardit ja Peugeotit voisivat yhtä hyvin ottaa kyytiinsä matkalaisia Champs Elyseellä. Ranskalaisten ravintoloiden oviaukoista tuoksahti Chateaubrianden valkosipulivoi sekä tuoreet boulangerien baguettet.Kaupungin kaduilta voi aistia italialaisuuttakin paikallisten kaunottarien taitavasti soolaillessa Vespa- ja Lambretta-skoottereillaan kolmipyöräisten cyclo-pyörätaksien välistä silkkihameen halkioiden tuulessa paljastaessa  seksinälkäisille legioonalaisille vilauksia suloisista sääristä.
Alois ja Kurt ihastuivat sorjien indokiinattarien lisäksi kiinalaiseen ruokaan,mikä sai heidät vaihtamaan dieettinsä kasarmiruoasta katuravintolaruoaksi.
Hanoin kaduilta ostetut spring rollsit maistuivat heidän suissaan ikään kuin kiinalaiset enkelit olisivat rakastelleet kielen makuhermojen päällä. Paistettu riisi sekä auringonkukkaöljyssä friteerattu karppi lisäsivät mausteiden tanssia.

Visiitti Hanoin Hiltonissa
----------------------------------
                 

Ilmakuva Hanoi Hiltonista 1970-luvulla

Maison Centrale

Aloisin ja Kurtin makoisa ranskalais-kiinalainen elämä oli päättymässä katujyrässä vuoden 1954 keväällä Viet Minhin kiinalaisjoukkojen avustamana uhatessa astua Hanoihin.
Heidät komennettiin legioonapataljoonan mukana Dien Bien Phu'hun,missä Viet Minh oli motittanut ranskalaiset joukot. Viisaat vasenkätiset sotahistorioitsijat jälkikäteen ovat maininneet piirityksestä,että ensimmäisen kerran ei-kolonialistiset itsenäisyytaistelijat sisseineen olivat tuhonneet järjestäytyneen länsimaisen armeijan.
Ranskalaisen sodanjohdon päätöksenteon mokauksista johtuen oltiin päätetty auttaa maan luoteisosassa sijaitsevan ja syvällä mäkien ympäröivän Den Bien Phun varuskunnan ranskalaisjoukkoja,aivan Ranskan liittolaisen Laosin kuningaskunnan kylkituntumassa. Ranskalaisen sotapäällystön aikeena oli katkaista Viet Minhin huoltoyhteydet ja houkutella kommunistisissit taisteluun ja siten tuhota ne.
Ranskakaisilla ei kylläkään ollut mitään tietoa siitä,että heidän piirittämänsä Viet Minhin kenraali Vo Nguyen Giapin joukoilla oli käytössä raskasta tykistöä ja ilmatorjuntatykkejä.Lisäksi sisseillä oli kykynsä kuljettaa raskaat tykkinsä osina vaikeakulkuisen maaston läpi ranskalaisten miehittämien vuorien selustassa ja kaivaa tunneleita vuorten läpi sekä asentaa patterinsa osista aivan ranskalaisten leirin sivustalla sijaitsevalle vuorenrinteelle.
Viet Minhin avatessa tulen ympäröiviltä rinteiltä, ranskalainen tykistön komentaja Charles Piroth teki itsemurhan käsikranaatilla.
Ranskalaiset kaivauduttuaan asemiin olivat viimeisen kerran tehneet näin I maailmansodassa.
Huoltoteiden katkettua ranskalaiset saivat materiaalitäydennystä ilmateitse.Viet Minhin ilmatorjunnan lisäännyttyä huoltolennot vähenivät ja varuskunta vallattiin kahden kuukauden piirityksen jälkeen.
Suurin osa eli 11.721 sotilasta,joista 4.436 oli haavoittunut antautui,vain harvojen paettua Laosiin.
Vangit jaettiin kahteen osaan,fyysisesti kykeneviin  ja haavoittuneisiin.
Tulokseksi Ranskan hallitus erosi,uuden valitun pääministerin Pierre Mendesin tukemana Ranska vetäytyi Indokiinasta.
Vuoden 1954 Geneven sopimuksen pohjalta Indokiina jaettiin 17. leveyasteella Ho Tshi Minhin johtamaksi Vietnamin demokraattiseksi tasavallaksi pohjoisessa ja etelässä keisari Bao Dain johtamaksi Vietnamin valtioksi.Vuoden 1956 Geneven sopimuksen mukaisen neuvotteluyrityksen epäonnistumisesta pohjoisen ja etelän yhteisistä vaaleista,niemimaa hiljalleen päätyi vuosien 1959-63 Vietnamin sotaan ja amerikkalaisten puuttumiseen Tonkinin lahden tapauksesta v.1964.

Legioonaliskaverukset oltiin liitetty radioautoineen Dien Bien Phu'hun matkaavaan huoltokolonnaan.
Yhdellä vaikeakulkuisella vuoristotiellä kolonnaa vasten Viet Minh aloitti kranaattitulen,jolloin panssaritorjuntasinko lopetti Powerwagonin kulun,ammuksen iskettyä auton perään,mikä hävisi atomeiksi vuorentinteelle.
Koko kolonnan miehistö jäi Viet Minhin vangeiksi.
Heidät vietiin pakkojalkamarssissa pohjoiseen 400 km päässä Kiinan rajan tuntumassa sijaitsevalle sotavankileirille.Satoja ranskalaisia sotilaita ja legioonalaista kuoli viidakkopatikkamatkalla uupumuksesta,taudeista,käärmeenpistoista sekä Viet Minhin sissien armottomasta väkivallasta ruokavarojen huvetessa.Vankileirillä heidät sijoitettiin Viet Minhin sissien sekaan ranskalaisten pommitusten estämiseksi
Historia oli toistanut itseänsä vuoden 1942 Filippiinien Bataanin kuolemanmarssilla,missä tuhansia amerikkalaisia ja filippiiniläisiä sotilaita kuoli nääntymykseen ja japanilaisten bajonetteihin ruokavarankien vähetessä. 10.863 eloon jääneistä sotavangeista vain 3.290 virallisesti kotiutettiin neljä kuukautta myöhemmin ja 3.013:n vietnamilaisen vangin kohtalosta ei olla varmoja.
Viet Minh oli yhtä raaka ranskalaisia kohtaan opittuaan keinot entisiltä Indokiinan japanilaisilta valloittajiltaan II maailmansodan aikana 1941-44..
Uuvuttavan jalkamarssin päätteeksi legioonalaispari päätyi takaisin rakastamansa ranskalaisen,nyt Viet Minhin Hanoin kuuluisaan vankilaan, myöhemmin amerikkalaisten sotavankien tuntemaan Hanoin Hiltoniin.
Kumpikaan ei tiennyt,miksi heidät oltiin erotettu muiden vankien joukosta vietäväksi Hanoihin,ehkä saksalaisuuden pohjalta.Viet Minh oli ollut erittäin utelias,miksi saksalaiset,entiset Ranskan viholliset olivat värväytyneet ranskalaiseen muukalaislegioonaan.

Ranskalaiset olivat rakentaneet vankilan Hanoihin vuosien 1886 ja 1901 välisenä aikana ja nimenneet sen Maison Centraleksi,keskustaloksi.Yleisimmin sitä kutsuttiin Hoa Lo'ksi,helvetin reiäksi sekä kamiinaksi Pho Hoa Lo-kadusta,minkä varrella vankila sijaitsi. Kadunvarrella oltiin myyty puu- ja hiilipolttoisia kaminoita jo siirtomaavallan alkuajoista.
Maison Centrale oli ranskalaisten yleisesti käyttämä nimi keskuvankiloista ja alunperin Hanoin Maison Centrale oli tarkoitettu vietnamilaisille vangeille.
V.1954 legioonalaiskaverusten saapuessa vankilaan,sen asukasmäärä ylitti 2000 vankimäärän ja joita pidettiin täysin ihmisarvon alapuolisissa olosuhteissa. Vankilasta oltiin samoin tehty yhteinen kolonialistisen hyväksikäytön ja vietnamilaisten ranskalaisvihan symbooli.
1930-40-luvuilla samassa vankilassa oltiin pidetty monia kommunistisen pohjoisen Indokiinan johtavia henkilöitä.
V.1954 Vietnamin Demokraattisen Tasavallan perustamisesta vankila myös palveli vallankumouksellisten doktriinien ja toimintojen koulutuskeskuksena.
Vaikka aseleposopimus oltiin solmittu samana vuonna,Viet Minh ei noudattanut vankienvaihtosopimusta kirjaimellisesti,jolloin legioonalaiskaverit viruivat vankilassa parinsadan muun toverinsa kanssa vuoteen 1958 saakka.

Liberte

Viet Minh voitonmarssilla Hanoihin

Panaman lipun alla purjehtiva harmaakylkinen Liberte-alus odotteli Haiphongin satamalaiturin pollareihin kytkettynä Maison Centralesta vapautettuja legioonalaisia,jotka muistuttivat laihtuneina nälkiintyneiltä Varsovan gheton asukkailta kiinalaisten kuorma-autojen lavoilla.
Alois oli kärsinyt ravinnon puutteen lisäksi myös astmasta,joutumalla useasti vankilan sairaalaan petipotilaaksi,vietnamilaisen vankilalääkärin tarjotessa kiinalaisia yrttirohtoja tautiin.Hengitysvaikeuksissa hänen rintansa rasvattiin tiikeribalsamilla,mikä ihme kyllä avasi hengitystiehyet.Punaisen Ristin lääkeavustuksia vankilaan ei koskaan saatu,ilmeisesti takavarikoituina Viet Minhin poliittiselle johdolle.
Kuorma-auton lavalla Alois katseli uutta Hanoita.
Vanhasta vilkkaasta Hanoista ei ollut jälkeäkään.
Poissa olivat ranskalaiset ravintolat,värikkäät naistenvaatteet,kaupanteon sorina katukäytävillä,ihmisten iloisuus sekä autoliikenne.
Katukäytävien vieressä seisoi hylättyjä ja kannibalisoituja entisten yksityisautojen raatoja. Ainoat harvat liikkuvat autot olivat oliivinvihreitä kiinalaisia kuorma-autoja,venäläisen Zisin ja amerikkalaisen Internationalin  kömpelöitä kopioita.
Ihmisten kasvoilta näkyi vain apaattinen tuijotus.
Proletariaatin riemuvoitto oli lopulta kietonut kaupungin punalippuunsa

Suurehko osa legioonalaisista päätyi suoraan sairaalahoitoon laivassa.
Kolmen viikon merimatkan aikana Alois ja Kurt olivat saaneet sen verran lihoja luittensa päälle,että pystyivät seuraamaan kansituoleissa aluksen suuntaamista Arabian niemimaan eteläkärjen ohi Adenin lahdella kohti Punaista Merta.

legioonalaiset paraatissa

jatkuu...Jiddah

Olli Oravan evakkosodat.Legioonalainen Alois Schulz.

Pommern 1892

 1.Schulz: saks.
Statusnimi kylän päällikölle.
Yhdyssansa keskisaks. Shultheise.
Termin alkuperäinen merkitys: mies,joka kerää maksuja kartanon omistajalle.
2. juutal. askenaasialainen:
Alkuperäien käyttöönotto epävarma.
Nimi otettu ehkä käyttöön rabbille,juutalaisyhteiskunnan päämiehelle.
Variaatioita: Schultz,Schulz,Schulte(i)ss,Scholz,Scholtis.
(Dictionary of Surnames. Hanks and Hodges 1998)

Aloisin poikavuodet
-------------------------
Alois Schulz oli syntynyt vuonna 1930 pieneen Johensaattenin kylään aivan Saksan rajan tuntumassa Puolan puolella. Kylä oli saksankielinen nimeltään sekä puolelta asukkaistaan. Kylän kohdalla Puolan Pomerania eli Pommern oli tehnyt pullistuman Saksan mahan sisään ikään kuin haluamalla kurottua Berliiniä kohti.
Pikkupoikana Alois eli normaalia polvihousuisen saksalaispojan elämää käymällä saksalaista koulua, leikeissä kylän raiteilla ja uinneissa läheisessä järvessä.Puolankielisten poikien kanssa hänellä ei koskaan ollut pienintäkään kahinaa, Kylän puolalaiset pojathan osasivat saksaa yhtä hyvin kuin Pommerin puolaansa.
Aloisin isä oli kaivostyöläinen Krakovan lähellä sijaitsevassa hiilikaivoksessa,josta hän kävi kerran kuukaudessa kotona Pommernissa.
Krakovahan sijaitsee kaukana etelässä Vistula-joen haaran varrella.
Schulzit olivat syvästi roomalaiskatolisia,ainakin äiti,joka kävi joka lauantaivesperissä töiden jälkeen sekä sunnuntaiaamumessussa.
Kylän keskustaahan hallitsi tietysti kirkko.
Myöhemmin elämässään Aloisille oli jäänyt hyvin hämärä ja etäinen kuva isästään.
Äiti työskenteli karjakkona läheisellä maatilalla ja kotona heitä piti yksi lehmä maidossa sekä tusina kanoja munissa.

Syyskuun 1. ja 2. päivä 1939 muutti Schulzin perheen elämän täydellisesti.
Isä oltiin kutsuttu Pomorzin armeijan jalkaväkeen Saksan IV armeijakunnan hyökätessä Pommernin lohkolla kaakkois-Puolaan.
Saksalaiset Blitz Kriegissään marssivat panssareidensa johtamana myös Johensaattenin kylän läpi suuntanaan Vistula-joki sekä Varsova,jolloin kylä jäi pysyvästi saksalaisten haltuun.
Schulzien onneksi kylän saksalaiset jättivät Sturm-joukkojen vainoilta rauhaan,mutta kaikki kylän puolalaiset pantiin marssimaan lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä härkävaunuissa tuntemattomaan itäiseen päämäärään.
Kylän saksalaisia perheitä samoin kehoitettiin muuttamaan Vaterlandin puolelle itä-Pommerniin.
Moni saksalaisperhe muutti,mutta Aloisin äiti halusi puolalaissaksalaisena pysyä kotikunnillaan.
Aivan sodan alussa syyskuun 2. päivänä 1939 Aloisin isä hävisi rintamalle, ilmeisesti jouduttuaan saksalaisten sotavangiksi.
Saksan lähdettyä hyökkäämään Venäjälle hänelle annettiin vaihtoehtona joko lähteä pakkotyöleirille tai tulla pakkovärvätyksi Saksan armeijan jalkaväkeen.
Isä päätti liittyä Saksan armeijaan.
             

Hitler jugend-juliste

Äiti jo pelkäsi isän kaatuneen jonnekin Ukraina steppeille tai Stalingradin taisteluissa,koskei kotiin  ollut tullut mitään viestiä rintamalta.Jo vuoden kuluttua isän lähdöstä äiti oli aloittanut hiljaisen surutyönsä.
Vuonna 1942 Alois määrättiin koulun saksalaisen rehtorin käskystä liittymään Hitler jugendiin,oppilaiden alettua lukemaan uutta pakollista oppimäärää arjalaisesta rotuopista.
Siilitukkainen ja rillipäinen rehtori Krause oli heti saksalaisten marssittua kylään pukeutunut Abwehrin luutnantin univormuun ja Aloisin sekä muiden luokkakaverien mielestä tämä muistutti paljolti Herr Himmleriltä.

III valtakunnan tuho  ja aatetoverien harhat
--------------------------------------------------------------
               

Generaloberst Erhard Raus

Himmler oli aloittanut saksalaistamiskampanjansa juuri Puolan Pommernista,jonka sotilasjohto sijaitsi Danzigissa
Itse Herr Himmlerkään ei ollut "puhdas" sisäsaksalainen,vaan itäpreussilainen ja siitä syystä hänessä piili ikuinen Hitlerin pelko.
Hitlerkään itse ei ollut syntyjään saksalainen,vaan itävaltalainen.
Himmler tuli näkemään,miten oman 6. panssaridivisioonan komentajalle itävältalaiselle Generaloberst  Erhard Rausille kävisi sodan lopussa helmikuussa 1945,jolloin Hitler erotti Leningradin,Moskovan,Stalingradin,Krakovan, Kurskin ja Ranskan rintamilla komentaneen itävaltalaiskenraalin tehtävistään. Hitler oli siirtänyt Rausin sitä ennen XI SS Panzer-divisioonan komentajaksi Pommernin rintamalle,venäläisten ylitettyä Saksan rajan.
Syynä Rausin syrjäyttämiseen oli kuulema ollut Hitlerin harhaluulo siitä,että tämän aksentti kuulosti itäpreussilaiselta,jolloin kenraalin piti olla pesunkestävä "junkkeri".
Lisäksi Hitler epäili Himmlerin ulkomaalaisia kontakteja,koska tammikuun 18. päivä tämä oli ollut ruotsalaisen konsuli ja kreivi Bernadotten haastattelemana.
Himmler oli ollut peloissaan eniten siitä että Martin Bormann Hitlerin ainoana neuvonantajana ei pitänyt siitä,että hänkin oli lisäksi yrittänyt neuvoa valtakunnankansleria.
Bormann tiesi,mitä tehdä Himmlerille.
Näyttö Bormannin ilkeistä voimista oli tullut julki tapauksesta läheltä Himmlerin kotikuntaa.
Eräs Himmlerin vanhemmista SS-kavereista Arthur Greiser,joka oli palvellut natsijohtajana Danzigin vapaassa kaupungissa sekä uuden Warthegaun provinssin kuvernöörinä,piti päämajaansa uuden maakunnan pääkaupungissa Posenissa (Potsdam).

1939 Greiser Posenissa

Tammikuun 20. päivänä 1945 Greiser oli saanut siellä Bormannilta sähkeen,missä käskettiin häntä evakuoimaan kaikki kaikki alueen saksalaissiviilit Saksaan.
Lisäksi hänen piti ilmoittautua Berliinissä uusiin tehtäviin. Saavuttuaan Frankfurt am Oderiin Greiser tajusi Bormannin vetäneen häntä huulesta,koska Hitler oli aiemmin painottanut sitä,että Posenista täytyy pitää kiinni kaikin kustannuksin,kun nyt vanha verikoira Göbbels puoluepomojen kanssa olivat vaatimassa Greiserin verta pelkurina sekä karkurina.
Enin,mitä Himmler pystyi auttamaan Greiseria oli vetäytyminen Karlsbadiin.
Hitler oli keskeyttänyt Bormannin Greiserin vastaisen prosessin,mutta nyt maaliskuun alussa 1945 Greiser ilmestyikin Himmlerin päämajaan,
Hän vaati saada Bormannia haastetuksi väärennetystä sähkeestä.
Himmler oli nyt todella peloissaan siitä,että vaati välittömästi asian ottamista pöydälle.
Seurauksena Greiser vetäytyi Baijerin Alpeille,missä hän myöhemmin tuli antautumaan amerikkalaisille.
Greiser Danzigin senaatin presidenttinä tuomittiin kuolemaan sotarikollisena v.1947 yhdessä Posnanin sotatuomioistuimessa.
Ennen hirttämistään häntä kuljetettiin näytteillä paraatissa entisen palatsinsa edessä ja ympäri kaupunkia kuin häkkieläintä.
Pomeranian eli Pommernin ja Greiserin hallintosektorille kuului myös Bergen-Belsenin tuhoamisleiri,missä tuhottiin 50.000 Reichin vihollista sekä arjalaisille alarotuista.

Lopun alkua tai uuden alun loppua?
-------------------------------------------------

1944 Puolalaisia vapaustaistelijoita

Elokuussa 1944 Puna-armeijan kärkijoukkojen astuttua Varsovan esikaupunkialueille aloitettiin kirjoittamaan uutta sivua Puolan historian tulevalle venäläishallinnolle.
Venäläiset väittivät kivenkovaan Varsovan vapaustaistelijoiden olleen vain rikollisia vallantavoittelijoita.
Kremilissä ollaan pitkään väitelty siitä olivatko nämä patriootteja,jotka olivat jääneet Natsi-Saksan ja kommunismin väliseen valtataisteluloukkuun.
Totuus oli,että nämä taistelivat pelkästään vapaan Puolan puolesta.
Taisteluiden vaimennettua "vapaat varsovalaiset" arvostelivat katkerina sekä vanhoja että uusia vapauttajiaan seuraavasti:

Karkea totuus on se,että meitä on kohdeltu pahemmin kuin jonain Hitlerin satelliittivaltiona.
Pahemmin kuin Italiaa,Romaniaa ja Suomea.
Saakoon oikeudenmukainen Jumala antaa tuomionsa sille kauhealle epäoikeudenmukaisuudelle,mistä Puolan kansa on kärsinyt!

Johensaattenin kylässä Schulzitkin seurasivat voimattomina,kun kylän roomalaiskatolisesta kirkosta tehtiin venäläisten joukkojen kasarmi.
Venäläisiä sotilaita kävin vähän väliä poikkeamassa Shulzien kotona pyytämässä ruokaa,maitoa ja munia,joita äiti joutui antamaan vaatimattomista tarpeista.
Moni  venäläissotilas myös nälkäisin silmin ja puutteisin alavartaloin oli valmiina pyytämään muitakin palveluksia kiväärinpiipun tähtäimellä.
Yhtenä pilvisenä yönä helmikuussa 1945 äiti ja Alois ylittivät Saksan rajan.

13-vuotias Hiler-poika
amerikkalaisten sotavankina
1945

Elettyään useilla pakolaisleireillä Schulzit asettuivat Kölniin Belgian rajan tuntumaan v.1947.
Pakolaisina heitä oltiin saksalaissotilasviranomaisten kuulusteluissa sukunimen puolesta pidetty arjalaisina.
Aloiskin oltiin kutsuttu silloin 1945 15.vuotiaana poikana Hitlerin viimeiseen Hitler jugend-hätäarmeijaan Rein-joen puolustukseen, tuhansien koulupoikien kaaduttua Vaterlandin puolesta.
Alois oli yksi onnekkaista sodasta selviytyneistä nuorista miehistä.
Hän oli silloin Kölniin muutettuaan v.1947 17-vuotias vaaleatukkainen saksalainen nuorimies,varreltaan lyhyehkö 165-senttinen,mutta lihaksikas,oltuaan Johensaattenin Hitler jugendin painimestari.
Teollisuuden alkaessa hiljalleen nousta amerikkalaisten ja brittien valvonnassa Alois pääsi oppipojaksi erääseen kölniläiseen tehtaaseen,stuttgartilaisen Mercedes-Benz AG:n alihankkijalle,mikä valmisti moottoritiivisteitä elpyvälle autoteollisuudelle.

1949 Mercedes-Benz 1970S Polizei Mannschaftswagen

V.1949 Alois alkoi stanssaamaan sylinterikannen tiivisteitä Mercedes-Benz 170-malleihin.
Kaksi vuotta stanssin ääressä Aloisia alkoivat vaivaamaan levottomat jalat.
Hän kertoi äidilleen lähtevänsä Stuttgartiin Mercedes-Benzin tehtaille paremmille ansioille.
Äiti oli mennyt uusiin naimisiin Kölnissä paikallisen teurastajan kanssa ja olivat aikeissa muuttaa uuden miehen sukulaisiin Chicagoon,missä tarvittiin ammattiteurastajia amerikkalaisessa nousukaudessa.
Äiti oli saanut viestin,että isä olikin elossa,mutta joutunut Stalingradin motissa kranaattishokista loppuiäkseen mielisairaalaan lusikalla syötettäväksi ja ennen aikojaan vanhentuneeksi vaariksi,joka ei edes kuvista tunnistanut omaisiaan.

 jatkuu...Aavikolta Hanoihin 

Jussin vanhemman polven potrettialbumi

Palkkajonossa

Nuorena karvan yli kaksikymppisenä en ajatellut paljoakaan vanhenemisesta,mikä kuului vain teini-ikäisten haaveisiin ajo- ja viinakortin saamiseksi 18-vuotiaana.
Itse olin niinsanottu "vanha" Russarön linnakkeen alokkaille,siviilin häämöttäessä v,1968 heinäkuussa.
Vanha tässä tapauksessa merkitsi vanhempaa ikäluokkaa.
Isosaaren reservinaliupseerikoulun kouluttajana oli eräs yli nelikymppinen vääpeli,jota pidimme vanhana pappana.
Hiihdossa tämä pappavääpeli löi kaikki kaksikymppiset oppilaat.

Nuoruudessamme kasvoimme pappilan pihapiirissä ja korttelissa tosi vanhojen ihmisten ympäröimänä ja jotka olivat syntyneet 1800-luvun loppuvuosikymmenillä.
Vanhin vanhuksemme oli seinänaapurin Fammu-täti,joka v.1963 oli täyttämässä 93 vuotta. Vanhuudestaan huolimatta hän suoraselkäisenä istui Torikadun asuntonsa portailla nauttimassa kevätauringosta tummansinisessä kävelypuvussaan ja 1910-luvun olkinen lierihattu valkoisilla hiuksillaan.
Fammu olikin korttelin Grand Old Madame.

Mamma

Pappilaa vastapäätä seisoi Rummunlyöjänkadulla pitkä talo,jonka lasiverannan katto näytti olleen ikuisesti notkollaan.
Sitä kutsuttiin Pelkosen taloksi,jonka viimeinen vanha asukas Pelkosen mamma ikäihmisenä toimi tontin talonmiehenä..tai oikeastaan talonnaisena. Mustassa mekossaan ja huivi leuan alle kiivaasti sidottuna Pelkosen mamma luuti katuosuuden hevosen- ja koirankakoista. Mustasta koltustaan huolimatta mamma ei kuulunut kirkkoon,vaan hänen taustansa oli lähtöisin "punajuurista".
Joskus Pelkosen mamman pojanpoika Seppo kutsui minut heille katsomaan isoa Tex Willer- ja Pecos Bill-sarjakuvalehtikokoelmaansa "kammariin".Porstuasta piti nousta keittön pihalle päin kallistuvalle lankkulattialle ja sitten sinne kammariin,jota hallitsi vanha  nelitolppainen vedettävä vuode ja lakattu klaffipiironki,jonka pitsiliinan päällä seisoi kuva nuoresta punakapinallisesta pariskunnasta.
Mamma oli kuvassa se nuori kivääriin nojaava morsian.
Vastakohtana Torikadun kulman takana Fammun yksiön kammarin "sekretäärin" eli piirongin päällä seisoi ryhmäpotretteja hyvinsyöneistä ylioppilaslakkisista miehistä ja komeakupuisista naisista katettujen pöytien äärestä skoolaamassa shamppanjaa.
Näin kaksi vastakohtaista  vanhaa maailmaa eli rinta rinnan samassa korttelissa.
Jos Fammu ja Pelkosen mamma olivat silloin tosivanhoja,niin ihmettelimme kotona perhevalokuva-albumeja katsellessamme,että omatkin vanhemmat olivat silloin 1910-luvulla maailmaan tehtyinä jo "vanhoina syntyneitä"

1928 Antti eturivissä vasemmalla seisomassa

                           

1933 isä yljoppilaena

14-vuotias isänikin yhdessä luokkakuvassa näytti partiopusakassa ja lapikkaissa kasvoiltaan pienikokoiselta ukolta.Ylioppilaskuvassa hän 19-vuotiaana näytti 30-vuotiaalta ja oikeastaan vuosien varrella hänen kasvonsa vain komistuivat.Isä näytti komealta vielä yli seitsenkymppisenäkin.
Jos itse olisin katsonut peiliin 14-vuotiaana nykyisellä pärställäni,en tunnistaisi itseäni samaksi henkilöksi.Toisin kuin isäni minä olin nättipoika nuorena sinne 50-vuoden haamurajaan,jonka perästä aloin rumistua hiustenkin sanottua irti päälaelta. Äiti taasen minusta oli samannäköinen jo pikkulikasta asti ikuisessa polkkatukassaan. 50-vuotiaana hän näytti ikäistään vanhemmalta silloin piilevän sairautensa takia.Hiusmuodistaan hän piti kiinni loppuun asti,kun taas isä kasvatti 70-luvun muodin mukaisen sorsanpyrstöletin niskaansa.

Melkein jokaisen vuosikymmenjuhlaviettoni seuraavana aamuna olen joutunut esittelemään itseni omalle peilikuvalleni,vaikka rinnassa sykkii se sama herkkä 14-vuotias,joka koskaan ei tule kasvamaan aikuiseksi.Hidas muuttuminen finniotsaisesta idealistista on päätynyt nykyiseen korkeaotsaiseen kuvatukseen,joka yhä peilin edessä puristelee sormenpäillään otsastaan mustapäisiä ihomatoja.

Isäpastori 1956

Isärovasti 1976

Kaisalotta 1941

Kaisapastorska 60-luvun taitteessa

Kaikki töissä käyvät ja työtä tekevät ihmiset lapsen silmissä näyttivät vanhoilta. Etenkin maatöissä ja yleensäkin maalla ei nähtävästi tunnettu eläkeikää,vanhuksien raataessa raskaissa töissä loppuhenkäykseen saakka.
Itsekin 60-luvun alussa paiskin kesätöitä Salon lähellä Inkereellä Elomaan tilalla. Heinätöihin,sokerijuurikasmaan harvennukseen sekä perämetsien takaisten peltojen salaojitustöihin maatilan isäntä oli saanut kerätyksi seudun vanhimmat työmiehet,joista monikaan ei ollut käynyt kertaakaan 10 kilometrin päässä sijaitsevassa kaupungissa.
Maatyömiehen sarkapukukaan lippalakein ja puolikumiteräsaappain ei ollut muuttunut sataan vuoteen.
Rummunlyöjänkadulla vanhan viljavaraston seinässä oli pitkään Helanderin mamman kioski,josta kävin ostamassa lakupatukkani. Kioskin puupenkeillä istui kello neljän jälkeen vanhoja hellatehtaan työmiehiä nauttimassa tuurin päätyttyä leveäharteista pilsneriä.
Helanderin mammakin oli varmana syntynyt edellisen vuosisadan loppupuolella.Mamman lähetti- ja vanhapoika Anselmikin sarkapuserossaan ja diagonaalihousuissaan yli nelikymppisenä näytti vanhalta syntyneeltä.

Kioskimamma

Vanha seppä

Maatyömies Työmies-pöllitupakka-
paussilla

Heinämies

Vanhaisäntä

Happy Hour

Viitasaaren kunnallinen vesijohto

Pappa ja piippu

Mammat promenaadilla sota-aikana

Sisävesilaivakippari

MS Atlantan kippari

Metsätyömies

Saudi Arabiassa ihmiset vanhenevat nopeammin kuuman sään armoilla. Silti näitä vanhoja beduiinipappoja tapaa pickupiensa ratissa,autokorjaamoiden asentajina tai basaarimyyjinä.Useimmat ovat pienikokoisia ja sitkeitä jemeneitä.Meilläkin oli yli kuusikymppinen jemeniläinen Abdo-kahvipoika.

beduiinipappa

Sinbad-merimies Arabianlahdelta

                                               

Lola Sining kirkossa

Filippiineillä vanhuksia pidetään kotona poislähtöön asti.
Maan kulttuurissa vanhempien tehtävänä on kouluttaa lapset sairaanhoitajiksi,tohtoreiksi,insinööreiksi ja muiksi akateemisiksi ammattilaisiksi,jotka tulisivat pitämään vanhuksistaan huolta kuolemaan saakka.Sellaista perinnettä pidetään eläketurvana,koska maassa ei vielä tänä päivänäkään ole kunnon kansaneläketurvaa mm. kotirouville.Vanhuksia näkyy paljon myös suvun onnekkaimpien pyykkäreinä ja puutarhureina,kuten meidänkin perheessä.vaimon äidin sisko Auntie Sining pyykkäsi palkkaa vasten meidän Molaven huushollissa yli 80-vuotiaaksi asti. Sining oli uuttera ja sitkeälihaksinen puurtaja,joka koskaan elämässään luku- ja kirjoitustaidottomana ei ollut kuullut mistään eläkeiästä.Rouvani Papa Antero oli Molaven talomme puutarhurina kuolemaansa saakka.Hän ei halunnut levätä laakereillaan nauttimalla elämästään talon verannalla vapaahetkinään San Miguel-kaljapullon tartuntaetäisyydellä.Elämäntyönsä hän oli tehnyt apteekkarina.Rouvani Mama Catalinakin pantiin arkkuun Molaven talossamme saamalla oikein Cadillac-hauturin kyydin hautausmaalle.

Lolo Antero

Alms for the Poor

Igorot-vaari

Filipino WWII veterans

Lola Donya Andang

Loppuun olen pistänyt kuvia vanhenemisesta Amerikassa eri yhteiskuntaluokissa.

Siellä vanhetaan nykyään pitempään,vaikka suuren 1930-luvun pula-ajan keski-ikäiset ihmiset näyttivät ikäänsä vanhemmilta.Kova työ ja hedelmätön maaperä sekä kuivuus pakottivat tuhannet farmarit pakkaamaan perheensä ja vähäiset omaisuuteensa vanhoihin T Fordeihin ja muuttamaan länteen työnhakuun.

Waiting for the Knock at the Door

1936 Farmer Demonstrators

My 100th Anniversary Fag

Grandparents

Migrant Farmer

Henry Ford

Old Sailorman