Olli Oravan evakkosodat.Talviyöt Kangasalla.

Paunun 1930 Sisu

Olavi ja Annikki Oravat asuivat pienessä punamullatussa yksikerroksisessa mökissä Kangasala-Tampere-tien varressa.
Mökki ei ollut suurensuuri kooltaan ja käsitti keittiön sekä kaksi kamaria.
Pihanperillä seisoi pieni sauna-ja liiterirakennus ja tontti päätyi ympäriltään ojiin,jotka talvilumi oli tasoittanut peltoaukeaksi Kirkkojärvelle asti.
Kirkonkylän keskustaan oli matkaa vajaa puoli kilometriä ja Tampereen keskustaan kymmenisen.
Sydäntalvella ei Kangasalan harjuista eikä Sakari Topeliuksen runoon ja Gabriel Linsenin sovittamaan lauluun kirjoittamista Roineen armaista aalloista saanut mitään käsitystä lumi-ja jäävaippojen alta..Längelmävesikin tuolla hohti jossain raskaitten pilvien takana.

Työviikolla aamuisin kuuden kieppeillä Olavi-eno nousi Hämeen linjan onnikkaan ja Annikki-täti kello kahdeksalta Paunun liikenteen sinihopeaiseen linjuriin,minkä kyljessä juoksi vinttikoiran kuva kuin amerikkalaisissa Greyhound-busseissa.Olli samoin kahdeksan nurkilla lähti kävelemään kouluun kylän keskustaan.
Olli oli saanut oman kamarinsa,mihin hän perusti oman lukukammionsa ja fantasiamaailmansa navan,haikoillessaan takaisin Pohtereille.Taloon asettumisessa oli lähtövaikeuksia,koska Annikki-täti tuntui etäiseltä ja jopa tylyltä,vaikka eno oli nähtävästi mielissään veljenpoikaansa tutustumisesta.
Ollin isällä ja Olavilla ei ollut kovin lämpimiä välejä Kivennavan ajoilta,koska nuoremman veljen  elämäntyyli oli ollut puoliholtinonta .Olavi ei yleensä viihtynyt pitkään työpaikoissa ja enimmäkseen kulki läänissä erilaisten keikkahommien perässä.
Sota oli muuttanut enoa ehkä karvan verran vakavammaksi haavoituttuaan kasvoihin Talin taisteluissa.Alkuperäisiltä kasvoiltaan eno oli melkein Ollin isän kopio,vaikka oikeasta silmäkulmasta leukaan ulottuva arpi teki Olavista isän särkyneen peilikuvan.

Henry Theel laulamassa
alikersanttina radiossa

Sivuprofiililtaan eno olisi käynyt vaikka Henry Theelistä.Annikki-täti oli tummatukkaisen miehensä täysi vastakohta valkaistussa permanentissaan ja  runsaissa muodoissaan,jotka oltiin kuristettu vyötäröltä tiimalasiksi leveällä vyöllä.Sota-aika ei ollut laihduttanut tätiä,vaan päinvastoin mustan pörssin possu sekä sota-ajan vilkas tamperelainen yöelämä oli pyöristyttänyt rouvaa strategisista paikoista.
Eno Hämeenlinnan Tilkasta päästyään oli tullut vähäpuheiseksi jopa ärtyisäksi ja pariskunta kiroili aina viikonloppuisin jaloviinalaseihinsa puutteensa sekä erilaisuutensa.
Ollistakin alkoi tuntumaan,ettei enon avioliitto oltu tehty ja sinetöity taivaassa.
Näiden vihkiminen vuoden 1939 elokuussa Kangasalan kirkossa näytti seisovan sodan jälkeen haperoisesti savianturaisella karilla,mitä Roineen aallot hiljalleen huuhtelivat pois.
Olavi oli tavannut Annikkinsa eräässä tamperelaisessa ravintolassa vuoden 1938 kesällä,jolloin Annikki Lehtiranta oli tarjoillut miesseurueen pöytään.
Olavi ollessaan aina peräänantamaton naisten iskemisessä, oli jäänyt odottelemaan tarjoilijattarien ja viinakassan poistumista yön maissa paragonlaskujen loppubongauksen jälkeen  henkilökunnan ovella ja sitkeästi tarjoutunut Annikille saattomieheksi.
Annikilla oli ollut runsaasti ihailijoita eikä Olavi ollut niistä komeimpia,mutta kavaljeeriehdokkaan peräänantamattomuus lopulta alkoi itämään tarjoilijatytön mahassa ja tämän uskovaiset vanhemmat olivat vaatineet Olavilta pakkoavioliittoa synninteon peittämiseksi luterilaisella pitkällä vihkikaavalla.
Annikki sai kuitenkin häitten jälkeen keskenmenon,muuttumalla ajan mittaan Olavia kohtaan tylyksi ja oikukkaaksi.
Koskei silloin tunnettu eikä tiedetty keskenmenojen eikä synnytysten jälkeisten tunneheilautuksien vaikutuksesta naisten psyykkeseen,Olavi vasatsi Annikin oikuille suomalaismiehen nyrkkiterapialla.

Ollista alkoi tuntumaan joutuneensa kolmanneksi pyöräksi pariskunnan riitamyllyyn,alkamalla pysymään erillään kamarissaan läksyjenluvussa ja harrastuksissaan.
Viikonloppuisin Annikki-täti oli selvin päin herttainen ihminen ja enokin alkoi pitää tiettyä etäisyyttä poikaan,koskei osannut ottaa kunnon kontaktia kasvavaan nuoreen.
Enon alkulämpeys Ollin saavuttua taloon oli alkanut viilenemään,ilmeisesti kateudesta,koska vaimo oli tahallaan härnätäkseen miestään ryhtynyt hemmottelemaan Ollia.
Olli oli kovasti toivonut,että hänen toinen enonsa,apteekkari Oskari Orava olisi ottanut hänet kasvattipojakseen,mutta sota-aikana hän oli pitämässä sotilasapteekkia Viipurissa ja perheen rouvalla oli täysi työ pitää viisipäistä lapsikatrasta hollillaan Imatralla.
Setä oli kuollut keuhkosyöpään keväällä 1943.
Olli muisti enonsa olleen pilliklubia tupruttava ketjupolttaja,joka unissaankin poltteli posket lommolla ja heräsi istumaan raskaista unistaan vuoteen reunalle levähtämään ja vetämään hermosavuja.
Stressistään huolimatta Oskari-eno oli leppoisa mies,jonka silmät vilkaisivat naiskauneuden perään.Alli-tätikin oli alkujaan ollut neiti Alli Pöksyläinen ja Oskarin rohdoskauppa-apulainen Imatralla.

Oravien pojista nuorin Olavi,jota Tampellan tehtaalla kutsuttiin pula-ajan Henry Theeliksi,ei ollut käynyt paljon kouluja.Hän oli suorittanut kisällintyönsä Nobel Standardin Viipurin öljyvarastolla 30-luvun alussa venttiilinkorjaajana eikä hän ollut mikään uutterin Orava pesueessa.
Pankkitilin nollasaldot eivät kasvaneet säästöt korkoa ,vaikka silmää oli muitten korkokantojen perään.
Nuorimmalla Oravalla oli levottomat karvajalat ja hän päätyi Nobelilta keikkatöihin maakuntiin.
Päädyttyään Tampereelle erään rakennustyömaan putkimieheksi,Olavin elämä alkoi vakiintumaan hetkeksi.
Haavoituttuaan jatkosodassa Talin taisteluissa kranaatinsirpaleesta kasvoihin  ja toivuttuaan hänet kotiutettiin lokakuussa 1944.
Hän oli joutunut kotiutuksen jälkeen käymään useasti lääkärillä arven tulehduttua puutteellisen hygieenian ja tylsien partahöylänterien takia,koska parransänki alkoi kasvaa arven sisässä.Korjausleikkauksista ja ihonsiirroista hänen kasvonpuolikkaansa näytti tilkkutäkiltä.

Olli eli paljolti omaa elämäänsä enonsa talossa eikä pariskunta paljoakaan tukenut saatika moittinut koulunkäynnin suhteen kirkonkylän jatkoluokilla.
Hän sai lisäansioita yritteliäänä Aamulehden jaossa ,heräämältä kello kolmelta kouluaamuisin sanomien jakeluun.
Pariskunnan talviharrastukset,ravintolakäynnit ja kotona ryyppäämiset kyllä olivat lisääntyneet ja lopulta Olavi-eno tympääntyi Annikkinsa myöhäisiin kotiintuloihin ja hakkasi vaimonsa sinipunaiseksi.
Täti oli kärynnyt Tampereella erään kaupparatsun sängystä yhdestä matkustajakodista.
Enon eräs työkaveri oli kannellut asiasta yövyttyään samassa matkustajakodissa toisen puolihuolimattoman naisen kanssa.
Yhtenä vuoden 1945 tammikuisena aamuna eno pakkasi pahvimatkalaukkunsa sanomatta edes hyvästejä vaimolleen,puhumattakaan Ollille.
Tämä oli kyllä myöhemmin lähettänyt virallisen postikortin Rovaniemeltä,missä tarvittiin putkimiehiä kauppalan jälleenrakentamisessa.
Olli oli lukenut kortin keittiön pöydältä,vetämällä sen esiin tyhjän Monopol-konjakkipullon alta ennen kouluun lähtöään.
Kortissa luki:
Annikkini..tummasilmä...!
Tervesii vaan R-niemeltä!
Ei tarvihe venttailla miuu takasin.
Paan myöhemmin eropaperit postissa siulle.
Mie otan syyt niskollen huorintejosta,ettei siun tarvihte menettää puuteroitui kasvojas kemikalios ja kaupungis.
Miun rikkonasel pärstäl ei paremmin naisii jahdeta,vaikka lompsan paksuudest miuu seuraa monet korkokengät ja veromieski läsiin kahtomatta.
Mökin vuokrat saat ite hoitaa ja käyvä Kangasalan sosiaalitoimistos hoitamasa Ollin paperit takasi Hellarinkii.
Meit eroneit ja karanneit ei Sossun päättäjät kato hyväl silmäl lapsenkasvattajin..etton parempi Ollil elo siel lounaissuomalaises kauppalas..
Ettei täsä muuta.
Ota paukku murheesees miunkin puolest,vaik mie tiijän,ettei siul oo puutet petinlämmittäjist.
T. Ola.

Ollin kaksi vuotta Annikki-tädin kanssa kuluivat suhteellisen normaalissa tahdissa kummankin eläessä omaa elämäänsä.Täti ei ollut mennyt sosiaalitoimistoon,vaikka toimistosta oltiin käyty parikin kertaa ja pantu lappu nastalla mökin oveen,että rouva Oravan tulisi tavata sosiaalityöntekijä lastenhuoltolautakunnasta mitä pikemmin.
Koko asia oli jäänyt roikkumaan ilmaan ja toimistolla oli suurempi huoli asuttaa Karjalasta tulleet evakot pitäjään.Enemmistö Kangasalan evakoista saapui Muolaasta,Kivennavan pitäjän pohjoisnaapurista ja itse kivennapalaiset keskittyivät asumaan Valkeakosken ympäristöön.
Ollia pani myös askarruttamaan miksi hänet kivennapalaisena evakko-orpona pantiin Hellaringin kauppalaan,kun alueen muut karjalaisevakot tulivat Kanneljärveltä ja Uusikirkolta Kivennavan naapuripitäjistä.Lopulta hän tuli johtopäätökseen,ettei yhden kivennaapalaisen evakkopojan sijoituspaikalla koko maata käsitttävässä mobilisaatioissa ollut suurtakaan merkitystä.
Annikki-täti vietti iloisen lesken elämää täysin ja runsain rinnoin eikä punaisesta mökistä puuttunut vävyehdokkaita.
Olli oli täysin keskittynyt englanninkielen opiskeluun ja hänen Kangasalan pitäjän kirjastosta käsittivät jopa John Steinbeckin Matka Charlien kanssa sekä Ernest Hemingwayn On hiljaista länsirintamalla-teokset alkukielellä.
Koulunkäynnin ohella hän jatkoi sivuammattiaan sanomalehdenjakajana ja sanomalehtien kerääjänä.

Vuoden 1947 toukokuulla Olli oli täyttämässä 14 vuotta ja hänen päässään oli kypsynyt ajatus lopullisesta muutosta pois Annikki-tädin mökistä Hellarinkiin.
Ollilla oli kova ikävä Pohtereille etenkin Pirkon takia ja joka unikuvassa tyttö kävi suutelemassa pojan otsaa. Herättyään hän oli säikähdyksissään heittänyt märän untuvatyynyn hetekan jalkapäähän,muisteltuaan unien tulisia halauksia ja tytön kuumia huulia. 
Ollin äänikin oli tullut särähteleväksi pienin kiljahduksin ja madaltunut Yleisradion kreivi Carl-Erik Creutzin mikrofonibaritoniksi.
Ylähuleessaan hän oli peilissä havainnut kasvaneen tummahkon untuvamaisen ihokarvoituksen ja pituuttakin oli koulun voimisteluopettaja mitannut täsmälleen 170 senttiä.
Hän oli tulossa miehen ääniseksi ja mittaiseksi.

Talven käännyttyä kevääksi Annikki-täti oli hankkinut petipartnerikseen Väinö Paunun linjurikuskin Heiskan,joka työpäivisin sahasi sodasta palautetulla pitkänokkaisella Sisu-bussilla linjaa T:re-Kangasala-Orivesi-Längelmäki-Jämsä-J:Kylä.
Näin luki hopeanharmaakylkisen ja sinikattoisen onnikan tuulilasin yläpuolisessa reittipahvissa lasin alla.
Kuljettajan oikean nimi oli Heikki Heiskanen,jolla aina oli sopiva huuli jokaiseen puheenaiheeseen,nuljuteltuaan  maaseutulinjalla kymmenisen vuotta ja palveltuaan sota-ajan Karjalassa postiautokuskina..
Heiskalle oli tyypillistä,kuten niin monelle bussikuskille,kova halu miellyttää naisväkeä ronskeilla jutuillaan.Jos hänen juttuihinsa uskoisi,niin ainoat naispuoliset elävät,mihin tämä ei kajoaisi tassuillaan,olisivat kooltaan pienempiä kuin oravat.
Heiska oli pilaillut Ollille,että hänen nokkakarvoihin on syntymästä jäänyt sellainen naaraan raajojen haju.
Heiska tarjoutui ottamaan Ollin lauantaisin mukaan Jyväskylän keikalle,rahastajatytön ollessa vapaalla pistämällä linjurin sivuikkunaan kyltin,että KULJETTAJA RAKASTAA...missä h-kirjain oltiin korvattu Aamulehdestä leikatulla ja liimatulla isolla K:lla.
Sisubussi oli kymmenisen vuotta vanha sotarääkki,joka reissulta palattuaan päätyi korjaamolle kuluneisuuden takia.Onnikan perä huusi kuivana kuin yötuurin lopettaneella portolla ja etupyörät lotkuivat väljistä olkatappipuslista kuin juopon pyörän etuvanne,Heiskan pidellessä valkoisin rystysin ratista kiinni suorilla...mutta sotaveteraani aina päätyi takaisin Tampereelle sotavaivoistaan huolimatta.
Joku Paunun linjuria käyttävä maalaislyyrikko olikin kirjoittanut rakkaasta onnikastaan runon:
'Kilisee,kolisee,nousee sauhu,mäen takaa kuuluu pauhu.Sieltä tulee harmaa vaunu,jonka kyljessä lukee Väinö Paunu.'
Heiska opetti Ollia rahastamaan matkustajia onnikan käytävällä rahareppu kaulassa,pitäessään itse silmäpeliä rahastajanpenkille istuutuneiden maalaisneitien kanssa.

Jyväskylän linjuriaseman kahvilassa Olli sai aina syödä ilmaiseksi oikein sipulipossupihvin keittoperunoilla,koska paikan kokkina oli Heiskan toinen heila Esteri,josta kuski silmällä vinkkaamalla ja etusormi suulla viestitti pojalle olla mainitsematta asiasta halaistua sanaakaan.
Jos merimiehillä oli heila joka satamassa,niin onnikkakuskeilla oli samoin joka linjuriasemalla.
Heiska kertoi vielä Jatkosodan alussa ajaneensa Jyväskylän reittiä ja useasti joutui hakemaan suojaa tavara-aseman kellarista,venäläisten pommikoneiden lentäessä Harjun yli pommittamaan Valtion asetehdasta ja Schaumannin paperitehdasta Jyväsjärven rannassa.

1954 Poliisi Volvo PV 444

Tilanne Kangasalan punamultamökissä oli muutosvaiheessa,kun Heiska oli lukenut kahvipöydässä Automies-lehteä,missä ruotslainen Volvo-tehdas oli esitellyt uuden Volvo PV 444-henkilöautomallin (PV---personvagn) ja Göteborgin tehtailla tarvittiin työväkeä . Suomalaisiakin oltiin houkuteltu rakentamaan suosittua ruotsalaista perheautoa.Samaan aikaan lentokonevalmistaja SAAB oli myös Trollhättanissa suunnittelemassa uutta 92-malliaan,mikä oltiin koeajettu DKW:n kaksitahtimoottoruilla.Lopullisessa mallissa,joka esiteltiin v.

1952 Saab 92

1950 oli SAAB:in oma kaksitahtikone ja aerodynaamisen pisaramainen kori.
Volvon PV-malli taasen näytti kutistetulta vuoden 1947 Amerikan Fordilta.
Heiska ja Annikki olivat päättäneet yhdessä muuttaa Ruotsiin.Heiska oli pilaillut asiasta,että oli saanut herätyksen nopeasti kehittyvästä Sveariikistä. 
Vastaavanlaisesti Kangasalan harjuilla Ruotsin kuningas Kustaa III vierailullaan oli lumoutunut  avautuvaan järvimaisemaan kuin Jeesus Genesaretin järveen Saatanan kiusauksessa.
Pariin oli iskenyt maastamuuttokuume.

Olli samoin ryhtyi pakkaamaan pahvilaukkuaan ja selailemaan Tampereen rautatieasemalta hankittua juna-aikatauluvihkosta.

--------------------